Pohjaton raivo, sisääpäin käännetty sellainen. Ulospäin minusta ei näy, kuinka kihisen puhtaasta raivosta. Hallitsen kehoni hyvin, niin hyvin, että kykenen hymyilemään, vaikka itken sisäisesti kuin keväinen koski kuohuaa täydellä raivolla.

Patoan ja piilotan jokaisen tunteeni, samassa mielentilassa vedän kasvoilleni tyynen ilmeen, tekohymyn ja kukaan ei näe, ei tiedä miltä minusta todellisuudessa tuntuu.

Todellisuudessa itken, kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee ja nieleskelen pahaa oloa pois. Haluaisin satuttaa itseäni, rankaistakseni, koska kadun sitä, että lasten isä osoittautui hirviöksi ja viattomat kärsivät. Haahuilen kodissa, saamatta mitään järkevää aikaiseksi, tunnemyllytys vie kaiken energian, sen vähän mitä on. Keitän itselleni teetä, istun keittiössä ja keitän taas teetä ja käyn pihalla ja palaan keittämään teetä. Tunnit kuluvat, arvokas vapaa-aika valuu hukkaan kuin valutettu vesi viemäriin.

Asioiden ajattelu on liian tuskallista, koska viha, raivo kytevät ja pelkään itse itseäni, jos päästän raivon valloilleen hallitsemattomasti, seurauksista tulisi liian kamalia ja sitä en tahdo itsekään. Muuta keinoa ei ole kuin piilottaa, padota tunteet, nyt ei ole taas turvallista, en ole vielä oppinut itsekään, kuinka tuodaan viha ja muut ikävät tunteet pois itsestä.

Pelkään näyttää omat tunteeni, koska toiset reagoivat minun tunteisiini, minulle ei ole omassa kodissa tilaa minun tunteille, niitä ei kukaan kestä, ei halua nähdä. Silti, kaiken keskellä minun velvollisuus äitinä, vanhempana on kannustaa, opettaa ja ottaa vastaan perheenjäsenten kaikki tunteet ja sietää. Omien lisäksi, ja minulla ei siis ole samaa mahdollisuutta näyttää omiani. Katson kiukuttelua, vihaa, surua, joskus iloa ja riemuakin onnistumisista, kannustan ja rohkaisen häpeän siivittämiä lapsia uskaltamaan.

Kaikki energia katoaa. siihen mustaan aukkoon, joka aukeaa aina näiden ahdistavien tilanteiden jälkeen. Katoan itsekin jonnekin kauas, olen fyysisesti tässä, muutoin en sitten ole. Ja se on raivostuttavaa, koska en saa kiinni itse itsestäni. Häviän jonnekin...

Omaa sietokykyä koetellaan nyt oikein kunnolla, jossakin on jokin pahanilmanlintunen, joka kateuksissaan märehtii ilmeisesti meidän perheelle kaikkea ikävää, siltä ainakin tuntuu viimepäivien ikävien tapahtumien valossa. Itse yritän positiivisesti ajatella, että kaikki hyvät asiat tulevat elämään ikävässä paketissa ja nyt sitä ikävää pakettia on avaamassa lähes jokainen tässä perheessä.

Yksi lapsistamme on tekemässä muuttoaan avokkinsa kanssa, molemmat käyvät töissä ja muuttoa tekevät siinä ohella. Pyynnöstä lupasin auttaa heitä. Aikaa olisi ollut muutolle, tehdä se rauhassa vapaapäivien puitteissa. Mutta, tällä toisella muuttajalla oli niin kiire saada omat tavaransa muutettua, ettei hän kyennyt huomioimaan edes avokkinsa töitä, ei minun töitä ja tämän vuoksi olen nyt itsekin täysin stressaantunut kaiken muun oman elämäni lisäksi. Olen yrittänyt auttaa muutossa, ja sen seurauksena oma koti ja omat lapset ja tarpeet on jääneet, lisäksi meillä on kylässä yksi jo kotoaan muuttanut ja olisi ollut hänenkin kanssaan viettää aikaa, nyt kuitenkin toisen mukulan muutto on vienyt kaiken aikani, koska eivät osanneet suunnitella, eivät pakata, siis ei ole ehtineet, kun on pitänyt töissäkin käydä. Paitsi tuo avokki, joka on kyllä omat tavaransa huolehtinut kiitettävästi, ja toinen ei ole ehtinyt tekemään mitään ja kun hälläkin on nyt ilmennyt paljon ylimääräistä huolta silkasta tietämättömyydestä johtuen ja nyt joutuu siitäkin kärsimään ja minä kärsin, koska tiedän joutuvani auttamaan heitä myöhemminkin.

Itse unohdin väsyksissäni oman puhelimen kotiini, ja kuinka ollakaan, sen ainoan kerran kun minulla ei ole sitä puhelinta, alkaa muualla tapahtua ikäviä sattumuksia, ylläreitä. Yhden lapsen auto hajoaa kesken työajojen, minä olen ilman puhelinta toisaalla auttamassa muutossa, lapset eivät tavoita minua ja kun vihdoin lähden kotiin hakemaan puhelinta, ilmoille on tullut katastrofin ainekset. Onneksi töissäolija saa lainaksi toisen sisaruksen auton, minä ilmeisesti vuorottelen jatkossa oman autoni käytön kanssa, jotta kaikkien työssäkäynti onnistuu, mutta muutto pysähtyy, koska heillä ole sitä autoa, ellen lainaa omaani ja minunkin on käytävä töissä.

Tällä hetkellä on siis niin paljon avoimia ja keskeneräisiä juttuja, jotka kyllä ajallaan ratkeavat, mutta epävarman tilanteen sietäminen tässä mielentilassa on kovin raskasta. Kiirehän loppui muuttajilla nyt sitten auton rikkoontumiseen ja onni onnettomuudessa oli, että se auto jämähti sitten tähän minun kodin pihalle. Nyt selvitellään vikaa, korjauksia ja kustannuksia ja heilläkin on niin paljon niitä menoja tällä hetkellä muuttamisesta johtuen, etten olisi tuollaistakin kulua vielä tuohon tilanteeseen toivonut. Molemmat käyvät töissään, mutta puoliskonsa rahankäyttö on alkanut näyttää huolestuttavalle, ihan kuin ei se toinen ymmärtäisi, että yhteistaloudessa on yhteisiä menoja, jotka tähän asti oma lapseni on mukisematta maksanut ja tinkinyt omista menoistaan turhankin paljon sen toisen käytellessä rahansa itseensä ja omiin menoihinsa. No, asiahan ei sinällään minulle kuulu, mutta nyt tämä muutto ja muut yllättävät jutut saivat minut näkemään tämän heidän taloustilanteensa ihan uudessa valossa, ja näin ja kuulin, miten vastenmielistä ja halutonta on tuolle toiselle alkaa esimerkiksi huolehtimaan myös yhteisistä asioista. Kumpa olisi vain kypsymättömyyttä ja nuoruutta, ja toinen tokenisi ymmärtämään myös muita kuin itseään.

Elämässä on murroksessa myös muuta, olemme hankkimassa lemmikkiä kotiin, vaikka oma taloustilanne on mikä on, lemmikki tuo itselleni kotiin ja arkeen  sellaista, mikä tukee ainakin omaa hyvinvointiani, ihan jo ulkoilujen muodossa. En pääse ulkoilemaan omineni, en vaikka miten toivoisin ja ulkoilukaveri tuo minulle päivittäin sitä kaipaamaani happea ja liikuntaa, kunto nousee ja mieli virkistyy jne.

Tähän hässäkkään en ole ehtinyt vielä miettiä koko joulua, sekin kummittelee ensiviikolla ja pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Kun ehtisin jossakin välissä edes muksujen pyykit pestä, tässä kaiken muun lentämisen ohella. Tai ehtisin siivota, joulun laittamisesta puhumattakaan, tosin se saa jäädä lasten hommaksi, se koristeiden paikoilleen laitto, itse en tosiaan ehdi ja en jaksa ja en oikeastaan edes halua, koska suurin osa on kadoksissa. Joulu kerrallaan myös koristeiden määrä on vähentynyt, sinne jonnekin, jollekin, joka niitä enemmän tarvitsee kuin meidän perhe ja olen päätökseni tehnyt, en hanki uusia korvaavia enää koskaan tilalle, en hanki enää koskaan mitään jouluasioita kotiini. Olkoon ne mitä on jäljellä ja niihinkään en enää koske, koska oma iloni on viety, varastettu perinteiden muodossa jonnekin toiseen kotiin kenties? Somessa törmäsin yhtenä päivänä minun omin käsin ommeltuihin hapsupöytäliinoihin, aloin miettiä, milloin olenkaan niistä luopunut? Kuvista tunnistin omat virheet, joita tein valmistaessani kyseisiä pöytäliinoja ja en tajunnut, että minulla oli joskus sellaisetkin. Vaan eipä ole enää, hyvin on jollekin kelvannut liinat suurien ja näkyvien virheiden kera.

Eihän joulu ole joulu, kun on menettänyt kaiken myös joulun juhlaan liittyen. Lapset ihmettelevät, miksi en vain osta uusia, mutta kun niitä oman lapsuuteni ja nuoruuteni tavaroita ei ole saatavilla, olen tiettyjä asioita säilyttänyt joulusta jouluun, ja ne ovat tuoneet joka joulu sen joulun tunnelman viimein kotiin ja nyt kaikki olla kadoksissa, en halua enää viettää joulua, koska se on varastettu minulta ja minun muistot tavaroiden muodossa on varastettu, lapsuuteni, nuoruuteni ja samalla omien lasten lapsuusmuistot niiden asioiden ympäriltä on viety ja se harmittaa.

En jälleen tiedä mikä tarkoitus viimepäivien ikävillä sattumuksilla onkaan, mutta jotenkin tämä meidän elämän huono tuuri on jälleen noussut esiin, tai no, onnea on ollut onnettomuudessa, ja asiat on järjestyneet jotenkin onneksi, mutta sietokykyä koetellaan taas ihan tosissaan.