Syyllisyys, pelko ja häpeä ovat oivalliset ja luonnolliset keinot pitää ihminen otteessaan, ne ovat vallan kahvan avaimia, joilla toinen ihminen saadaan pysymään lähellä , mutta myös tekemään asioita joita ei edes välttämättä haluaisi tehdä.

No se siitä tällä kertaa. Mietin, josko vihdoinkin pääsisin itsekin lomatunnelmaan. Tähän mennessä en ole muuta saanut tehdä, kuin olla työjuhtana milloin kenenkin asiassa. Ison pihan nurmikon leikkuu on muuten huonolla ja ikivanhalla koneella maailman vmäisin asia hyttysten ja muiden inisijöiden saattelemana. Mikäs siinä olisikaan ajella hyvällä koneella, ilman kamalia katkuja ja savukaasuja ja jos piha olisi olisi edes nurmikkoa, vaan kun se on rikkaruohoa, sammalta, vanhaa upottavaa sammalta, johon myös painava kone terineen uppoaa, Väistele sitten hoitamattomia istutuksia, jne. Ymmärrän sitä miesväkeä, jolla on useinkin hermot menneet tuon pihan kanssa.

No, viidakkoon en lähtenyt koneen kanssa, odotan jonkun heiluvan niittäen suurimmat korkeudet pois ainoasta paikasta, jossa jokin vihreä vielä kasvaa miehenmittoihin, en tiedä onko nurmikkoa vai ehtikö rikkaruohot jo niin pitkäksi, saakeli kun kukaan ei siinä pihassa tee  mitään. Omiaan jälleen aiheuttamaan känää ihmisten välillä ja eräänä päivänä huomaan omien voimieni olevan kadoksissa sen verran, etten tee itsekään niin kuinkas suu sitten pannaan?

Nyt jo on toisten hommien ja toisten asioiden takia jäänyt omat kotihommat ja oma piha hoitamatta. Pihakukat ehtivät kärsiä ja en tiedä pelastuvatko enää, kun raukkoja ei kukaan ole kastellut moneen päivään. Aamusta iltamyöhään on pitänyt olla toisten asioita mahdollistamassa ja on siis tarkoittanut kotoa poistumista. Kukaan ei koskaan edes kysy, tarvisinko minä kenties apua jossakin asiassa. niin ja sitten, olen joskus yrittänyt kysyä apua ja minulle on vain tuhahdettu, katsottu kieroon jne.

Juhannus on skipattu, ei kiinnosta. En ole tottunut juhlimaan tuollaista tyhjänpäiväistä kesän mukakohokohtaa. Se menee taas kyllästymiseen asti samoin nämä edelliset päivät on menneet viime viikolla ja tuntuu, että oksennan pelkästä ajatuksesta. Oikeastaan koko kesän suunnitelmat, siis ne minun hiton pienet toiveet on jälleen torpattu. Turhaan näköjän odotan saavani tukea edes miesystävältä, joka kaikkein suurin jarru oikeastaan joka asiaan.

Nois siis ennen juhannusta, melkoisen alakuloisia mietteitä. Taisipa olla myös terapiasta lomaa. Viime kesästä en jälleen juurikaan muista mitään, tätä se on, kun on oppinut unohtamaan eilisen päivän ja aina jokainen aamu alkaa uudelta, tyhjältä pöydältä, eilinen on kuin poispyyhitty muistista.

Aikanaan avioliiton viimeisinä vuosina opettelin kirjoittamaan muistiin päiväkirjanomaisesti päivän tapahtumia lukittuun tietokoneeseen, jotta muistaisin tapahtumia. Kyseenalaistin tuolloin omaa muistiani, ja epäilin itseäni siitä, etten muista oikein asioita ja kirjoittamalla sitten pidin itseäni kasassa. Olen moneen otteeseen harmitellut sitä, kun eron jälkeen tietokoneelleni oli joku päässyt poissa-ollessani ja oli poistanut yli 600 sivua elämääni, arjen kuvauksia vuorosanoineen hulluista ja mielipuolisista keskusteluista, tilanteista jne. Tuolloin en osannut edes kuvitella, että exä kävisi ilman lupaa kodissani, silloin kun en ollut kotona. Lapset sitten viimein paljastivat, kun vahingossa möläyttivät, että iskä on käynyt ja oli vieläpä selittänyt lapsille, että olimme muka sopineet isän kanssa, että hän saa tulla meille, vaikka asia oli juurikin päinvastoin, lähestymiskiellon uhalla hänellä ei ollut mitään asiaa parkkipaikkaa pidemmälle sen jälkeen, kun hän oli kuukausia piinannut lapsia tuodessa minua kävelemällä kotiini kuin mikäkin hirmuhallitsija moittien, arvostellen ja haukkuen ja tutkien jokaisen kaapin sisällön ja käyden huone huoneelta läpi saapastellen kaiken. Tuolloin olin niin vielä aivopesty, etten edes tiennyt, että voin kieltää häntä tulemasta sisälle kotiini. Ja jossain takaraivossa minulla oli myös iskostettuna ajatus sellaisesta normaalista vuorovaikutuksesta, vaikka vanhemmat olisivatkin eronneet. Luulin ja kuvittelin, että meilläkin sellainen normaali kommunikointi olisi ollut  mahdollista, vaan eihän se sitten koskaan ole toteutunut. Nykyisellään ei enää vaadita, että meidän pitää asioida tai kommunikoida kuten normaalit ihmiset, se ei ole yksinkertaisesti toteutunut, ja ihan hyvä niin. Voin itse niin paljon paremmin, kun ei tarvitse ajatella toisen olemassa-oloa edes lasten asioiden kautta.