Vuosia sitten, erotessani lopullisesti ja siis toiseen otteeseen lasteni isästä, exästä olin hyvin tiukilla taloudellisesti. Eihän siinä ollut mitään uutta, elimmehän jo avioliitossa hyvin pienillä määrillä euroja exän rahanahneuden ja hänen omien menojensa vuoksi, hän siis otti palkkani joka kuukausi itselleen ja silloin, ku jouduin pakon edestä käydä kaupassa lasten tarpeiden takia ja heidän ravintonsa, jouduin häpeissäni lähestulkoon aina soittamaan kassalta lasten isälle, että voiko laittaa tililleni rahan, että pääsen pois kassalta pois jo valmiiksi pakattujen ruokien ja vaippojen kanssa. Lähdin yleensä siis kauppaan heti aamusta, kun luulin ettei ex ollut ollut vielä ehtinyt viedä tililtäni rahoja, mutta kyllähän oli valitettavasti sen tehnyt, jo yöllä. Ex käski minun aina sitten lapsilisät käyttää hänen omiin laskuihin sekä piti huolen, että tilini tyhjentyy myös niihin yhteisiin laskuihin, eli minulla ei ole avioliiton aikana ollut mahdollisuutta käyttää omaa rahaa omiin asioihin, ei tosin lastenkaan, ellen erikseen anellut viikkotolkulla exää antamaan rahaa, jotta lapset saivat asianmukaiset tarpeet. Yleensä kerran vuodessa kesän alennusmyyntien aikaan hän viimein heltyi raottamaan kukkaron nyörejään ja antoi hieman sisävaatteisiin, joita sitten etsin hullun lailla kaikki alennusmyynnit läpikotaisin, jotta päiväkotiin ja alaluokille oli edes jotakin siistiä päällepantavaa.

Taloudellinen tiukkuus ja sen kanssa eläminen ei ole minulle mitenkään uutta. Ärsyttävää se tosin on, kun koskaan ei voi oikein höllätä, ja elää miettimättä raha-asioita. Aina se raha on kummittelemassa, koska aina joudun sanomaan, katsotaan, en tiedä vielä, ei ole, ei käy. Se harmittaa kovin, koska nykyisellään kaikkeen tekemiseen lapsetkin tarvitsevat rahaa. Edes koulunkäynnissä ei säästy rahantarpeelta, sielläkin on maksullisia menoja ja jokasyksyiset kehoitukset hankkia sitä ja tätä mikä kuuluisi koululle.

No, huomaan jälleen eläväni erittäin tiukkaa taloutta, ihan kuten tuolloin eron jälkeen. Se harmittaa ihan vietävästi. Muistelen, miten säästin olemalla syömättä niinä viikkoina, jolloin lapset olivat isällään. Säästin siis, jotta voisin tarjota lapsille jotakin ruokaa heidän ollessaan minun viikoillani. Siihen samaan joudun jälleen turvautumaan, minulla ei ole varaa syödä, jotta saan lapsille ruuan pöytään.

Kulut on kodissa kaikkineen vuosien varrella nousseet, tulot taasen tippuneet. Tilanne on niin väärin, kuin olla ja voi. Vuoroviikkoasuminen on vakiintunut ja ollutkin aina sama heti eron ensimetreiltä lähtien. Silti, minulla meni lakitekstin löytämiseen vuosia, ja ihan vahingossa törmäsin itseasiassa siihen, että elatusapua voidaan maksaa myös sille tapaavalle vanhemmalle, mikäli hänen tulonsa ovat kovin paljon pienemmät. Tätä ei ole kukaan lastenvalvoja vahingossakaan kertonut, he vain tekevät laskelmansa ja voivottelevat ja nostelevat käsiään, kun eivät voi kuin katsoa sitä, mitä kone antaa tulokseksi.

Olen hieman harmissani myös siitä, että minä joudun jatkuvasti muuttamaan ja sopeutumaan jatkuvasti yhä pienempiin tuloihin, menojen ollessa kuitenkin koko ajan samat tai ne nousevat. Ei tässä kulut ole pienentyneet mihinkään, vaikka osa lapsista lapsista on jo omissa kodeissaan. Samat laskut on silti maksettava, siitä riippumatta, asuuko tässä kotona enää ketään vaiko ei. Tietenkin, jos lapsia ei olisi, sehän olisi tottakai normaalia vaihtaa pienempään kotiin jne. Mutta, en minä voi vaihtaa lasten siitä kärsimättä. Ja toisekseen, en missään tapauksessa halua lapsia mihinkään lähiöön, en keskustaan maleksimaan öiseen aikaan.

Olen saanut pidettyä lasten olosuhteet luonani jokseenkin hyvinä, ja haluan ne edelleen pitää. Mahdotontahan se vain on tällä tavoin.

Viikonloppuna olikin jännä huomata lasten käytöksessä muutos, he tuntuivat ymmärtävän hieman tätä taloudellista taakkaa ja ihan selkeästi he myös yrittivät muuttaa omia kulutustottumuksiaan monissa asioissa, kuten veden lotraamisessa ja pelaamiseen asti. jos aiemmin säästimme yhdessä johonkin tiettyyn asiaan lasten menoissa, nyt joudumme säästämään laskuihin, ja lapset tietävät tämän. Koin valtavaa huonoa omaatuntoa ja sääliä lapsiani kohtaan, jotka haluavat ja näköjään tekevät itsekin säästöjä arjessa, jotta saavat asua luonani vuoroviikoin.

On jälleen unohdettava kaikki ne asiat, mitä ja mistä ehdimme myös perheenä haaveilla, ja se harmittaa lasten puolesta kahta enemmän, ja on enää todella vähän asioita, mistä säästää, kun jo tähän asti olemme eläneet säästöliekillä. Luksusta on ollut, kun kotona on ollut hedelmää, tai kalaa.

En voi kuin kokea mitä suunnattominta epäreiluutta, jonka yhteiskunta vieläpä mahdollistaa. Koen niin vääränä, että ylipäänsä olen jaksanut ja selviytynyt kaikesta elämästä ja vieläkin saan elää ja selviytyä ihan arjessa, kokien monesti päivän aikana pettymyksiä, haaveiden romuttumista sekä suurta epätoivoa mahdottoman haasteen edessä. Koen, että on niin väärin käydä terapiassa, maksaa siitä itseni kipeäksi, jotta ylipäänsä voin käydä työssä ja elää jokseenkin pää kunnossa jatkossakin. Avioliitto, yksi helvetin aikakausi, jota ei paskamainen ja traumaattinen lapsuusaika tai elämä lastenkodissa päihitä. Eläisin lapsuuteni uudelleen, mutta samaa avioliittoa en toivoisi edes pahimmallle viholliselle. Nin hirveä se oli kaikenkaikkiaan, niin helvetin traumaattinen ja siinä vierästi sopivasti myös koko elämäni, siis sellainen aika, joka on yleensä sitä aktiivisinta ja mielekkäintä jne. Minulla on mennyt oikeastaan koko elämä hukkaan, piloille milloin minkäkin syyn vuoksi. ja nyt vielä tämä eron jälkeinenkin aika ja taloudellinen kurjuus on estänyt minua elämästä, niin voinko joskus kuollessani sanoa eläneeni täyttä elämää? En voi. Voin sanoa selviytyneeni hirmuisista asioista, joita ei pitäisi edes elokuvissa näyttää kenellekään, voin vain typerästi sanoa olleeni vahva ihminen, joka ei ole ihan pienestä antanut periksi, ei ole lannistunut elämän ikävyyksien edessä, ei ennenkuin puhti loppui sitten täyteen lamaantumiseen, uupumiseen.

Olen parhaani tehnyt, olen parhaani yrittänyt.