Voihan köyhyys ja toisten materialismionnellisuus. Rakas lapseni kyseli minulta, milloinkohan minäkin alan toimia odotetulla tavoin heidän elämässä ja erityisesti materialismin valossa. Kerroin, etten siihen valitettavasti kykene ja kysyin, olenko nyt huonompi kuin muut? Kerroin, kuinka palkastani 90% menee pelkkään vuokraan ja muutkin omat laskuni pitäisi kyetä maksamaan. Minulle tuli niin paha mieli, koska en voi osallistua siten, kuin tahtoisin. Kun en voi osallistua edes oma elämäni peruskustannuksiin, saati, että olisi varaa alkaa lahjomaan toisia ihan tuosta nuin vain. Joulu on tulossa, kyllä.

Tahtoisin kyllä, mutta millä ihmeen varoilla? Tilanne on sellainen, ettei edes säästöön jää, kun jokainen euro menee pelkkiin peruslaskuihin. Kesällä jo lopetin lasten lehdet, onneksi he eivät enää harrasta mitään, joten sekin huoli on poissa, kuskaukset jääneet sekä varusteiden hankinnat.

Harmittaa, kun jokakäänteessä elämässä vastaan tulee seinä raha-asioissa. Aloittaessani tämän työn, kuvittelin osan asioista järjestyvän ja nyt kun olen asioita selvitellyt todellisten lukujen mukaisina, tajuan, että unelmani olivat täyttä paskaa.

Näillä minun tuloilla minut nauretaan ulos pankista, lainaa on turha haaveilla, kun tulot on pienet. Pitäisi olla myös säästöjä ja laskin, että jos nyt alkaisin jotenkin saamaan säästöön ylimääräisiä euroja, ehkä kymmenen vuoden päästä olisin saanut kasaan sen, mitä pankki vaatii lainan saamisen ehdoksi. Joten, yksi unelma jälleen on poissa kuvioista, minulla ei ole mahdollisuutta edes säästää tarvittavia vakuuksia, ja siten en voi myöskään tiputtaa asumismenoja omistusasumisen myötä ja pienempien kuukausierien kanssa. Ei, ainoa vaihtoehto olisi kallis luottolaina tai kaksi, mutta eihän siinä ole mitään järkeä, ottaa lainaa paljon, jotta saa lainaa, jotta voi vähentää kuukausittaisia asumismenoja.

On todella harmi, että elän tällaisessä loukussa, jossa ei ole mitään vaihtoehtoja, paitsi yrittää pysyä hengissä. Uskomatonta tosiaan. Miesystävästä ei ole apua näihin pulmiin, ja hän ei sitten kuitenkaan taida olla se ihminen, jonka kanssa haluaisin mitään yhteistä, en edes pankista lainaa. Pettymys sekin itselleni.

Sain jotakin, toivoa vielä hetki sitten juurikin ajatuksesta, että voisin hankkia omistusasunnon vihdoin, jolloin myös asumismenot pienentyisivät reippaasti ja oma elämä saisi vihdoin jonkin järkevän syyn käydä edes siellä töissä. Pelkkä hengen pitimiksi töissä käynti ei vielä kannusta, ei varsinkaan, kun tilanne on kohdallani se mikä on.

Tuo raha tulee vastaan joka käänteessä omaa elämää, ja kun sitä ei ole, se tyssää monta vaihtoehtoa. Olen pettynyt, Sen kerran, kun löysin jostakin voimia nousta suosta, sain motiivin lähteä tekemään työtä, jota kerran niin syvästi aloin inhoamaan ja karsastamaan monistakin eri syistä ja nyt ne asiat, mitä ajattelin hiljaa mielessäni, muodostin toiveita, haaveita tulevasta, on poispyyhittyjä.

Joku sanoisi, että pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Minä sanon, että paskanmarjat pidä tyytyä vain tähän tilanteeseen. Ei, niin se mene. Tyytymisellä on sama merkitys kuin tilanteeseen hiljaa alistumisella, ja sehän ei johda kokemuksta yhtään mihinkään, paitsi masennukseen ja pahimmillaan täyteen toimintakyvyttömyyteen, kuten olen senkin kokenut. En aio tyytyä tähän, mitä minulla on. kiitollinen toki olen kaikesta tästä mitä on, mutta ei, minun ei tarvitse tyytyä, ei vähääkään.

Vielä en tiedä, mikä tai miten tämä taloudellinen köyhyys oikein selätetään, mutta ihan helpolla en aio periksi antaa.

Ylemmässä kirjoituksessani on jokin lause, jokin sana, jokin oma ajatus, ehkä loukku? Joka siis sai minut kirjoittamaan seuraavan alla olevan...

Katson sinua pieni kuollut lapsi, makaat hiljaa selälläsi ja et liikahda. Miksi olet käynyt nukkumaan ja miksi sinä et nouse ylös? Missä on kaikki muut? Onko tullut yö ja minunkin pitää käydä nukkumaan. Silloin minuun herää jokin, joka kantaa sisimmässäni pitkälle aikuisuuteen. vasta nyt voin kertoa, itse itselleni. Häivähtyneitä tunnelmia, alan hyvin vähän kerrallaan saada kiinni pienen minäni kauhun ja järjettömyyden tunteista, yksinjäämisestä, peloista, ymmärtämättömyydestä. kaikki se vetää minua sinne, pimeään ja voin päästää irti, olet vapaa ja minäkin olen. Olenko kuollut? Mistä tiedän, etten ole? Kuulen luotien kimpoavan kiviseinästä lattialle kilahtaen, ihmiset huutavat itkevät ja kovat äänet saavat käpertymään aina vaan pienemmäksi piilopaikassani, huuto loppuu ja odotan, odotan ja odotan. Vuosikymmeniä luulin kuvitelmaksi, omaksi uneksi, joka vain on jäänyt mieleen kummittelemaan, ja kun vasta aikuisena ymmärrän olleeni sivustakatsojana ja selviytynyt ja käynyt hyvin lähellä kuolemaa, moni asia on saanut täysin järjellisen selityksen. Jopa ne lapsuuden samoina toistuvat painajaiset, joille ei tuntunut löytyvän mitään järjellistä syytä...Huonoa tuuria jo leikki-ikäisenä, samoin elämässäni toistuvana kuviona, onni onnettomuudessa, joskaan tapahtuma ei ollut onnettomuus, suunniteltu juttu, ja minun ei pitänyt olla edes siellä, ja olin kuitenkin jostain syystä. Ja sen vuoksi vannotettiin, etten asiasta saisi kertoa ja luotettiin, ettei minulle jäisi ikäni perusteella muistikuvia. Jäi valitettavasti sekä miljoonia kysymysmerkkejä, ihmettelyjä ilman selityksiä.

Käsittelen monia asioita mielessäni yhtäaikaa, kerros kerrokselta kuorin sipulia, muistot, tunteet häivähdyksen omaiset vaikutelmat sekä nykyisyys, arki ja siinä olevat haasteet. Olen kuin murroksessa, vuorovedessä rantakivikossa. On aika, on aikaa ja vihdoin myös tarvittava kyky ja halu olla painamatta pois kipeitä ja traagisia muistoja. Menetyksiä pitkin elämää, ja se siis vain elämää. Ymmärrän, etten koskaan saanut tukea, en apua enkä edes ymmärrystä omiin elämässäni tapahtuneisiin kipeisiin asioihin, joita minulle on tapahtunut, joissa olen ollut silminnäkijä, kohde. Usein, toistuvasti pitkin elämääni.

Häpeä ja syyllisyys, pelko ja kauhu on istunut minuun jo niin varhain, etten ole muuta edes osannut, olen tehnyt lapsuudesta päätöksiä, kuinka en tulisi itse tekemään ja toimimaan, kuten muut. Siitä on syntynyt itseeni liian voimakas oikeudentunto, ymmärrys ja halu pyrkiä hyvään, tehdä toisille oikein ja hyvin, siis täysin päinvastoin kuin itseäni on kohdeltu lapsuudessa. Aikuisen kielto kertoa näkemästäni on myös ollut osasyynä kokemaani syyllisyydentunteeseen, häpeään, sillä uskon, että tämä aikuinen sai minut tuntemaan, että jos kerron, minullekin tapahtuu jotakin pahaa? Minusta tulikin totuudentorvi, ilmeisesti. En halunnut ikinä enää salailla  mitään, koska sisintäni painoi salaisuus suurena taakkana siihen asti, kunnes unohdin asian, muistaakseni sen myöhemmin täysin alkuperäisessä asennossa, samankaltaisessa lapsien piiloleikissä, olin tietämättäni mennyt samanlaiseen piiloon, samanlaiseen asentoon ja silloin mieleeni levähti muistot, joita siis pitkään aikuisikään asti pidin vain jonain unena ja hassuina mielikuvina, mielikuvituksena.

Olen kieltäytynyt uskomasta ja näkemästä pahaa, koska sitä näin jo ihan vauvasta asti ja koin kaiken jo ennen kuin olen oppinut ymmärtämään. Häivähdys, tunne omassa sisimmässä saavuttaa tietoisuuttani, päätös siitä, että tulen selviämään tästä elämästä, se se oli, pienen tytön reippaus, halu suojella vanhempia, aavistus siitä, ettei kukaan aikuinen kestäisi tietoa, lupaus, etten kertoisi kellekään ja en kertonut. Vain yksittäiset muistikuvat, turvattomuuden tunne, pelko yksinjäämisestä...

Menetetty toivo, toistuvat liian suuret pettymykset ja jatkuvat menetykset ovat ruokkineet minussa kauhun tasapainoa, saanut pienetkin epäonnistumiset tuntumaan maailmanlopulta, kääk, listaa voisin jatkaa loputtomiin, syy ja seuraus on niin päivänselvää nyt.

Eheytyminen on päässyt alkuun, kaikki se mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Niille asioille  en voi oikein mitään, mutta voin lohduttaa ja kulkea sen pienen ihmisen rinnalla ja olla se aikuinen, jota ei koskaan elämässäni ollut.