Vapaapäivä, mietin josko lähtisin pienelle lenkille tänään ? Saisin hieman uutta virtaa tekemisiin, joita myös kotosalla riittää ihan tarpeeksi. Pyykkiä, siivoiluja, käsitöitä ja vähän opiskelujakin.

Aion kuitenkin ottaa ihan rennosti, teen sen mitä teen ja ilman kiirettä tai paniikkia saada jokin tehdyksi. Yritän edelleen välttää tietoisesti minkäänlaatuista stressiä yhtään mistään ja huomaan itsessäni sillointällöin miten alan stressaamaan ja silloin pysäytän itseni, muistutan, ettei ole kiire minnekään ja mitään ei ole pakko tehdä, mitään pahaa ei tapahdu, vaikken tekisi yhtään mitään. Aikaa on, ja voin ihan rauhassa olla, elää myös itselleni tehden vain niitä asioita, joista löydän ilon ja sitä iloa riittää sitten muuhunkin.

Tai sitten suunnitelmat muuttuvat ja kohta huomaan katsovani kelloa, että joko kohta on mentävä nukkumaan ja en ole ehtinyt mitään, mitä ajattelin tehdä. Semmoista elämä välillä on, ja tänään aika on vierähtänyt rakkaan lapseni kanssa ja hänen puoliskonsa. Heillä on tulossa elämään isoja muutoksia ja niissä pyörteissä itsekin sitten väliin pyörin ja tänään oli juuri sellainen päivä. Samaan aikaan olen hyvin kiitollinen ja hyvin väsynyt.

Opiskeluista ei tänään siis tullut mitään, kohta alkaisi olla kiire. Työssä huomaan, kuinka olen onnistunut luomaan sitä kuuluisaa omaa elämää, joka on itselleni mieluisaa ja antoisaa. Voin kerrankin todeta, että minulla on hyvä olla, kaikkialla. Jopa työssä. On pienoinen ihme, että lähdin uudelleen työskentelemään alalle, jolta jo kerran poistuin. Päätin pitkän harkinnan jälkeen kokeilla vielä kerran ja olen saanut kokea positiivia asioita työssä.

Oma suhtautuminen ihmisiin ja asioihin on muuttunut, olen saanut välimatkaa sekä ymmärrystä moneen asiaan, jotka aikanaan koin hankaliksi itselleni. Olen jotenkin saanut tasattua oman tilini itseni kanssa ja osaan paremmin kuin ennen toimia ihmisten kanssa. Suhtautumiseni myös itseen on muuttunut aiempaa armollisemmaksi, täydellisyytteen tavoittelu on  jäänyt pois ja hyväksyn, että minäkin olen vain inhimillinen ihminen kaikessa elossani ja se todellakin riittää.

Aikanaan koin menelta puolelta vaateen, jonka mukaan pitäisi olla täydellinen, tehdä asiat täydellisesti jne. Nykyisin jo ymmärrän, että vähempikin on todella riittävää, minulla on lupa säästää itseäni ja omia voimiani. Samalla omat ns. vaateet muita kohtaan on laskeneet, en enää osaa vaatia itseltäni saati muilta täydellisyyttä ja täydellistä suoriutumista.

Ymmärrän myös, mistä omat luulot tulivat ja mikä niitä piti yllä. Aikanaan lapsena hoitajille ei riittänyt epätäydellisyys, kaikki piti oppia tekemään heti oikein, harjoitteluaikaa ei ollut, jos et kyennyt täydelliseen suoritukseen heti siinä samassa, sait ikävän rangaistuksen siitä, että et kyennyt täydelliseen suoritukseen.

Eihän siihen aikaan toki ymmärretty lapsen traumatisoitumisesta yhtään mitään, ei sitä tunnuta ymmärtävän vielä tänäkään päivänä. Kuinka nämä niin sanotut ammattilaiset kykenisivät ymmärtämään, koska heillä ei sellaisia kokemuksia ole takanaan, ei omakohtaisia ollenkaan ja sen myötä he kuittaavat laiskuudeksi, haluttomuudeksi ja uppiniskaisuudeksi ja itsekkääksi ihmiseksi sellaisen, joka on traumatisoitunut ja sen myötä kärsii kaikenlaisesta ikävästä oireesta, jotka nekin kuitataan "ammattitaidolla" luulosairaudeksi ja keksityiksi huomionhakuisiksi jutuiksi, joista rangaistaan vähän lisää.

En itsekään ymmärrä kovin hyvin traumatisoitumista ja sen seurauksena tulleita muita juttuja, minulle kaikki sellainen on/oli normaalia elämää. Näen hämärästi myös lasteni kärsineen, hekin ovat traumatisoituneet jo hyvin pienestä pitäen ja useamman kerran terapeuttini onkin sanonut minulle, että jokin lasten minun ominaisuutena tai luonteena jne pitämäni asia olisi seurausta juurikin traumoista. Samoin opin itsekin kohtelemaan lapsiani, kuin minua kohdeltiin aikuisten toimesta, ja kesti eron jälkeen todella pitkään, että opin ottamaan lapseni todesta, kuuntelemaan heitä oikealla tavalla ja kaikkea muuta semmoista, mikä normiperheessä on itsestäänselvyys.

Olen saanut hieman ymmärrystä itseäni kohtaan ja osaan siis kiinnittää huomioni paremmin niihin automaattisiksi tulleisiin tapoihin esimerkiksi. Uskon, että aikanaan ihmiset pitivät minua todella outona, kun hiippailin, väistelin ja toimin hiirenhiljaa, ikäänkuin olisin jatkuvasti tekemässä jotakin pahaa. Avioliitossa siis opin toimimaan ja elämään elämääni huomaamattomasti, väistellen ja viimein opin olemaan olematta ja nyt minun pitäisi oppia kaikesta siitä pois.

Elämään kuuluu ääniä, normaalisti siis. Kaikesta tekemisestä syntyy jonkinlaista ääntä ja itse toimin edelleen monessa hiirenhiljaa, en kolisuta, en aiheuta minkäänlaisia ääniä ja jos vahingossa tekemisestä tuleekin jokin kolahdus tai muu vastaava, kehoni reagoi jännittymällä ja vaistomaisesti alan odottaa huutoa, tai sitä, että joku tulee repimään ja tönimään ja jollain lailla ilmaisemaan, kuinka olen hullu ja sairas, kun en osaa hiljaa olla.

Avioliittoni oli todellakin sairas, vuorovaikutus oli sairasta ja alistavaa ja olin kotitalouskone, hiljainen ja tehokas. Olin alistettuna ja sain pelätä jokaisen sekunnin niin hereillä,  kuin unessakin. Avioliiton viimeisinä vuosina en enää edes kyennyt peloltani nukkumaan ja valveillaoloni todellakin pelasti henkemme useamman kerran.

Olen saanut elää jotenkuten rauhassa jo pitkään, enkä enää koskaan haluaisi vaipua niin synkkiin syövereihin, missä olin edeltävät vuoteni, Ymmärrän kuitenkin tarvinneeni kaiken sen ajan haavojen parantumiseen, arpeutumiseen ja sain piiloutua.

Tässä kohden en päästä itseäni enempää menneen ajatteluun. Seurauksethan tiedän ja käännänkin ajatukset tähän ja tulevaan. Juuri nyt kaikki on hyvin, voin hyvin ja minulla on tänäänkin koko päivä aikaa keskittyä hyvinvoimiseen, parempaan huomiseen.

Mitähän hyvää ja mukavaa tai kivaa tänään onkaan tiedossa? Saisinkohan vihdoinkin vietyä mattoja jälleen pesuun ? Yksillä matoilla eläessä niitä on sitten pestävä useammin, kuin se, että ennen vanhaan vaihdoin mattojakin vuodenaikojen mukaan. Isot matot vaativat jonkunverran säilytystilaa, samoin useammat verhot ja muut sisustukseen liittyvät ja kun tilaa ei ole säilytykselle, olen joutunut tekemään paljon työtä itseni kanssa, että siedän ja kestän kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen niitä samoja mattoja lattioilla ja niitä samoina pysyviä verhoja esimerkiksi. No, verhoja olen onneksi saanut vaihdettua harvakseltaan, samoin tilan ja tarpeen mukaan vaihdan myös järjestystä kotona ja se on asia, mistä pidän itse kovin.

Mutta, edelleen kysyn mitä ihanaa tänään voisi olla ja tulla eteeni?

Ainakin tämä vapaapäivä on ihana asia, se kun voin keskellä viikkoa jäädä kotia ja aamusella nukkua hieman pidempään ja keskittyä etsimään oman elämän tärkeitä asioita ja löytää niitä. Vielä kesällä kuljin kovin synkässä mielenlaadussa, itselleni ominaisessa masennuksen ja toivottomuuden tilassa ja sitten jotakin tapahtui, käänteentekevää ja nyt koen, että olen jotakin saanut itsestäni takaisin ja elämä tuntuu kovin paljon mielekkäämmältä, kuin vuosikausiin.

Pienet osaset loksahtivat paikoilleen, kuin itsestään, kaikki ne asiat järjestyivät hyvin, mihin ymmärsin itse toivoa muutosta. Sain työn ja vapaa-ajan sekä talouden jotensakin kuntoon, sain itseni ja oman vointini todella paljon paremmaksi ja nyt osaan olla kaikista näistä hyvinpaljon enemmän kiitollinen.

Aikaa on edelleen toipumiseeni ja siinä samalla saan huomata, kuinka monet muutkin asiat muuttuvat parempaan päin. Muistelen omaa varhaista aikuisuuttani ja viimeksi silloin olin näin tällätavoin toiveikas oman elämäni ja tulevaisuuden suhteen. Sokea olin tuolloin ihmiselle, jonka luulin aidosti välittävän ja rakastavan minua, meitä pientä perhettänsä ja voi miten väärässä olinkaan. En kyennyt näkemään lähelleni, olin kuin sokea kaikelle sille, miten julmasti minun rikkominen alkoi, miten salakavalasti opin ottamaan vastuun ja syyt omille niskoilleni toisen tekemän vääryyden edessä, kuinka taitavan manipuloinnin ja vallankäytön seurauksena en päässyt pois, vaikka olisin halunnut, minun oli parempi olla tutussa helvetissä, kuin lähteä vieraaseen ja tuntemattomaan.