Olen ilmeisen onnekas, koska olen vihdoin vanhalla iälläni päässyt terapiaan. Aiemmin siitä ei olisikaan ollut minulle mitään apua, niin luulen. Ehkäpä lapsuudessa, jos siis kokemani asiat olisi tunnistettu ja tiedostettu. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Omaksi kokemukseksi jäikin selviytyminen yksin maailman melskeessä.

Siihen aikaan on jo tiedostettu lasten traumatisoituminen, on tiedostettu paljon muutakin ja ne aikuiset, joiden tehtävänä oli pitää huolta, eivät valitettavasti ymmärtäneet, eivät osanneet tehtäviään. Näin jälkikäteenkin ajatellen ammattitaidottomuus ja tiedon puute sekä sitten sen tiedon tuominen käytännön työhön olivat rikkonaista ja vajaata. Ne, joilla ammattitaito olikin, eivät siinä yksikössä kauaa olleet, heidät savustettiin pian pihalle, jotta sairas lasten rikkomis,-ja häpäisykulttuuri sai jatkua.

Olen monesti toivonut useille minua hoitaneille mukaaikuisille elämiinsä sellaisia asioita, joista saattaisivat mahdollisesti ymmärtää tekojensa ja tekemättä jättämisen seuraamuksia. Kokisivat omissa nahoissaan sen, mitä aiheuttivat ja tekivät lapsille, jotka heidän hoteisiin unohdettiin. Heillekin tullee vanhuus, ja jos jossain on karma olemassa, saisivat sitä samaa omassa avuttomuudessaan takaisinpäin. Julmasti mietitty, tiedän.

Toisaalla ymmärrän, ihmisiä hekin ovat olleet, tehneet ehkä sen oman parhaansa, joka ei sitten riittänyt millään muotoa, vaan he omalla toiminnallaan aiheuttivat lisää ja ylläpitivät pelon ja kauhun ilmapiiriä. aiheuttivat sen, että masennus jäi elämään omaa elämäänsä vaikeuttaen kokonaisvaltaisesti kaikkea. Oma luottamus katosi hyvin varhain järjestelmään ja se osaltaan oli syynä siihen pelkoon, etten halunnut tai kyennyt hakemaan omalle perheelle ajoissa apua. Ja eihän sitä hakemisesta huolimatta lapseni saaneetkaan, kylmästi nostettiin kädet ylös ja todettiin, miten eivät voi auttaa.

Onneksi toisaaltaan, opin lasuudesta asti selviytymään elämän hankaluuksista yksin. Minun ei ole tarvinnut, en ole edes kyennyt tai en ole voinut jäädä paikoilleni ruikuttamaan ja syyttelemään muita jämähtäen paikoilleni. Eron jälkeen elämässäni alkoi kuitenkin vaihe, jolloin itse elämä pakotti minut pysähtymään, ihan kirjaimellisesti. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli tilaa nähdä, kokea ja tuntea itse itseni sekä minulla on ollut huikea tilaisuus uudelleenmäärittää sitä, mitä minä itse haluan ja mitä en. Olen saanut turvassa rämpiä omassa suossani, olen saanut levätä ja opetella toipumaan menneestä. Se kaikki masentuneisuus, minkä opin lapsena piilottamaan ja mikä erotti minut  muista ikätovereista sai  eron jälkeen tulla esiin, löysin osia siitä pienestä ihmistaimesta, joka jäi kirjaimellisesti yksin. 

Tarvitsin siis kaiken sen synkkyyden päästäkseni pinnalle uudemman kerran. Pohjalta ei ole kuin suunta ylöspäin ja oman pohjani saavutin. Terapia tuli juuri oikeaan aikaan elämääni.Aiemin olisi ollut mahdotonta moni, mikä nyt on tässä hetkessä mahdollista.

Olen iloinen, voisin ehkäpä sanoa olevani myös onnellinen juuri nyt ja ihan toisella tapaa kuin koskaan aiemmin. Voisinkohan laskea alamäkeni ja  mielen synkkyyden kestäneen viidentoista vuoden ajan? Muistan sen syksyn selvästi, kun koko elämäni pysähtyi kuin seinään, monista eri syistä johtuen. Muistan myös harpanneeni suuren askeleen omassa sielunmaisemassa, ikäänkuin olisin astunut ihan uuteen maailmaan. Muistan hetkiä, jolloin koin ihan elävästi olevani kuin umpikujassa koko elämäni suhteen, ja takaisinpäin en missään nimessä jaksanut lähteä, silti edessäpäin oli vain seinä vastassa. Mitä oikein tapahtui?

Löin päätäni seinään, noin niinkuin kuvaannollisesti, ja jos nyt ihan olen rehellinen itselleni, en juurikaan muista enää tässä kohden niitä ajatuksia, tapahtumia tai tuntemuksia, kun olen törmännyt tuohon ylitsepääsemättömään muuriin. ja nyt, tuostakin hetkestä on jo seitsemän vuotta, seitsemän pitkää ja osin synkkää vuotta.

En olisi vielä kesällä osannut aavistaa, että muutos minussa tapahtuisi näin nopeaan tai näin positiivisella tavoin. Löysin uudelleen niitä asioita, joista olin jo kertaalleen luopunut, kuten oman vanhan ammattini. Löysin myös sen sinnikkyyden ja peräänantamattomuuden, jotka lapsuudesta lähtien kannattelivat selviytymään hetkestä toiseen.

Ilmeisesti kesällä jokin minussa loksahti paikoilleen, se jokin, mikä piti minut tasapainossa ja onnellisena nuoruudessa, ainakin noin päällisinpuolin. Se oli halu tulla, olla ja elää samoin kuin muutkin riippumatta siitä, millaiset eväät oli matkaansa saanut. Tosin nyt voin jo olla sitä mieltä, että onneksi minulla on taskussani muutakin, kuin tyhjää. Kaikki ne elämän varrella eteen tulleet kokemukset ja tuntemukset ovat tehneet minusta vahvan ihmisen, samalla herkän ja kovin syvästi tuntevan ja tänään tiedän, että on mahdollista selvitä elämän niin nurjastakin puolesta.

Olen huomannut ja tunnistanut itsessäni erityisen herkkyyden, joka on pitkälti ollut minuakin häiritsevä, nimetön ongelma. Erityisherkkyys on aiheuttanut minuun kokemuksen, että olisin viallinen, outo. Ihan samoin kuin monet traumat lapsuudessa sekä pitkään jatkunut traumaattinen avioliitto, joka omalta osaltaan loi minulle sitä turvallisuuden tunnetta jne.

Pitkään siis nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa kielsin itseäni olemasta sellainen kuin olin, yritin mukautua ja samaistua niihin ihmisiin, jotka ainakin ulospäin tuntuivat ns. normaaleilta ja elämässään pärjääviltä kokien samalla suuria ristiriitoja oman itsen kanssa. Koin valtavia ristiriitoja, koska en itse ymmärtänyt enkä nähnyt omaa mennyttäni ja en sitä myöskään halunnut tai kyennyt kohtaamaan. Mieluummin unohdin ja painoin lapsuuden pois. Terapiassa olen joutunut kohtaamaan kipeitä traumoja, joista on jäänyt minuun jäljet, haavat ovat tihkuneet koskaan parantumatta kunnolla, tai sitten olen onnistunut työntämään ne niin syvälle piiloon ja unohtanut niiden olemassaolon.

Ymmärrän paremmin itseäni, omia outouksiani ja enää minun ei tarvitse kokea häpeää itsestäni, kun en kykene olemaan samankaltainen muiden kanssa. Kasvatuksessani oli valtava ristiriita, minulta odotettiin hyvää suoriutumista ja samalla mattoa vedettiin kuitenkin jalkojen alta pois.

Nyt olen kuitenkin hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen tässä hetkessä, kaikkineen ja olen opetellut olemaan itselleni armollinen, kohtelemaan itse itseäni hyvin, samoin kuin olen kohdellut muita ihmisiä, saamatta takaisin kuitenkaan samaa. Se on totta, että jos et kykene itse arvostamaan itseäsi, ei kukaan muukaan sitä tee. Eli, tee ensin itsellesi se, minkä tekisit toisille. Pelkkä toisten ihmisten miellyttäminen tai pyrkimys siihen ei johda kuin omaan mielipahaan. Miellyttämisellä tarkoitan sitä kaltaisteni ihmisten liiallista kiltteyttä, toisten huomioonottamista aina ja joka käänteessä unohtaen omat toiveet ja tarpeet toisten hyvinvoinnin mennessä oman edelle. Olen hieman jo oppinut ottamaan huomioon omaa itseäni, ja opettelen pitämään vihdoinkin huolta ensin itsestäni ja sen jälkeen muista. Omat tarpeeni eivät täyty sillä, että annan pois kaiken toisille, koska niin kuuluu muka tehdä. Ensin se oma pesä kuntoon, ja sen jälkeen on mahdollisuus ja kyky auttaa muita.