Lunta tulvillaan, meillä sataa valkoista höttöä ja auriko paistaa. Lämpötila huitelee nollan hujakoilla ja jotenkin nautin uudella tavalla tästä syksystä. Vihdoinkin. Näin siis pari viikkoa sitten, nyt jatkan uudelleen tätä jo kertaalleen aloittamaani ajatusta...Tänään aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, yön pakkanen on jo sulanut ja kelmeä sää saa jatkua...

Toisaalta huomaan pienen väsymisen, joka johtuu ihan yksinkertaisesti siitä, etten todellakaan jaksa enää vääntää tai kääntää esimerkiksi lasten asioista, niistä tietyistä, joiden tiedän olevan turhaa, koska heidän toinen vanhempi ei ymmärrä tai ei kykene.

Minulle oli tärkeää tukeaa lasten omatoimisuutta, sellaista ikäkauden mukaista oman elämän hallintaa kaikilla elämän osa-alueilla. Jopa pienimmät olivat aikanaan monessa omatoimisia ja osasivat paljon. Isänsä on omalla toiminnallaan saanut aikaan sen, että lasten omatoimisuus on kadonnut, he eivät osaa oikeastaan yhtään mitään, paitsi soittaa suutaan toisilleen ja ärsyttää parhaan oppinsa mukaan läheisiään. Ihan kuten isänsäkin. He ovat myös joojooo tyyppejä, eivät ole koskaan kuulleetkaan, mikäli yritän vastuuttaa heitä siitä, mitä olemme yhdessä sopineet. Ikäkauden mukainen vastuu ja kasvatus on käytännössä mahdotonta, koska isänsä ei kykene samaan ja ei osaa olla aikuinen lasten kanssa. Itse jaksoin vuosia kannustaa ja ohjata lapsia omilla viikoilla, mutta nyt en jaksa enää, se on niin turhaa, aikaavievää ja haasteellista aloittaa aina alusta lasten kanssa omilla viikoillani, joten olkoon. Syyttömiä nämä lapset ovat siihen, miten jäävät isänsä kanssa heitteille.

Heitteille, on melkoisen voimakas sana ja ei ihan joka asiassa kuitenkaan. Lapset saavat vatsaansa täytettä, laadusta ei olla yhteisymmärryksessä oltu koskaan. Pizzaa ja hamppareita ja limsaa on isälle yhtä normaali ruokavalio kuin itselle porkkanat ja näkkileipä. Vuosien varrella hammashoito reikien paikkauksen kanssa on tullut tutuksi, koska karkit sekä jatkuva napostelu yhdistettynä sodastreamin juomiin tai limsoihin on isän luona ollut sääntö, eikä poikkeus. Samaan hyviin tottumuksiin seurausta on paino-ongelmat sekä malli tunnesyömiseen, jota isä on harrastanut niin kauan, kuin itse muistan ja lapset on oppineet samaan. Toimin siis keittiöpoliisina omilla viikoilla edelleen ja kärsivällisesti ohjaan muistuttaen ruoka-ajoista sekä harkitsen aina silloin tällöin pakastimeen, jääkaappiin ja kuivatarvikekaappiin lukkoja ja joskus tuntuu, että voisin lukita koko keittiön, kun siellä käy jatkuva lapsien virta hakemassa huoneisiin ja muualle evästä. Heitteille, on ehkä voimakas sana, kun puhutaan vuosien varrella olleista tilanteista lasten jäädessä yksin tuntikausiksi isänsä luona, ja minä en kuitenkaan osin lasten pahoinvoinnin vuoksi päässyt töihin, koska lapset olisivat jääneet liian pitkäksi aikaa yksin keskenään. Ero oli ja on siinä, että minä ilmeisesti välitän, toisen ei niinkään tarvitse välittää, voi toimia kuten huvittaa tai olla toimimatta, riippuen ihan mielenlaadusta.

Heitteille, juu. Onhan se hyvä maksattaa ja ostattaa ja käydä vähän ottamassa omiaan takaisin omalla luvalla ja myydä sitten lasten omaisuutta, jotta voi omia velkojaan maksella ja edelleen olettaa, että minä jatkan hyväksikäytön sallimista ja käytännössä siis lasten perustarpeiden tyydytys taloudellisesti jäi minun harteilleni.

Heitteille, niin minun syytä ja vikaa, kun lapsilla on ongelmia käytöksessään, itsehillinnässä, toisten kurjassa kohtelussa ja yleisessä pahoinvoinnissa. Hänen luonaanhan ei ole ongelmia, koska itse sallii kaiken epänormaalin normaalina ja lapset törmäävät suureen ristiriitaan, koska minun luona ei ole sallittua hakata toista, ei potkia, ei haukkua ja arvostella eikä mitään muutakaan väkivaltaa. Toiseen ei kosketa, toista ei latisteta ja halveerata. Siis yö ja päivä kohtaavat tässäkin ja lapset on kovin ristiriitaisissa tunnelmissa, kaikki sanovat samaa, isä ei välitä, isää ei kiinnosta heidän asiansa. isä ei halua tai osaa tai kykene olemaan aikuinen itsekään. Ja nyt vuosien jälkeen olen oppinut, että sellainen on normaalia, vanhempi saa olla kykenemätön toimimaan aikuisena ja vanhempana, kunhan osaa hurmata hyvin ja valehdella vielä paremmin pepsodenttihymyn kera pilke silmäkulmassaan.

Lapset ovat jokainen oppineet kokemaan häpeää, milloin mistäkin ihan normaalista asiasta. Yksi hyvä esimerkki on se, kun he eivät uskalla tervehtiä vaikkapa naapureita tai koulussa aikuisia. He tietävät kyllä, että niin kuuluu tehdä, mutta eivät kehtaa, eivät uskalla koska kokevat suunnatonta häpeää omasta olemisestaan ja kärsivät siitä kovin. He katsovat alaspäin kohdatessaan toisia ihmisiä, juoksevat pois tilanteesta. Häpeä on rajoittanut lasten elämistä paljon, edelleenkin on paljon asioita, joita häpeänkokemus rajoittaa lasten elämässä. Näin ei olisi tarvinnut olla, mutta nyt häpeä on osa meidän kaikkien elämää. Häpeä omasta olemassaolosta.

On elettävä tuskallisen tietoisena monista asioista, jotka on vain hyväksyttävä osaksi niin omaa kuin lastenkin elämää. Itselläni ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin pyytää jatkuvasti anteeksi lapsilta, etten tiennyt ja osannut ja kyennyt toimimaan toisella tavoin aikanaan. Osaisivatko he arvostaa sitten sitä, ettei heillä olisi ollut isää elämässään ollenkaan? Osan omista ratkaisuista tein aikanaan siihen toiveeseen, että isällä on niitä hyviä kausia, ihan samoin kuin jaksoin avioliiton helvettiä päivästä toiseen, odottamalla ja muistamalla ne hyvät kaudet, jolloin elämä oli jotensakin normaalia tai vähän enemmän sinnepäin.

Peittelin itse ja salasin itse lapsilta paljon ikäviä asioita heidän isästään. Kiillotin heidän isän sädekehää vuosiakausia, tuin omasta puolestani kaikin keinoin lasten ja isän välistä kommunikointia, yhteydenpitoa, elämää kaikkineen, kun samalla isä teki kaikkensa sen eteen, että lapset olisivat hyljänneet minut. Huoltokiusaamista, lasten ja muiden ihmisten manipulointia, valehtelua, asioiden salaamista ja esittämistä niin, että muut ymmärtävät vain sen, mitä toinen haluaa muiden ymmärtävän irroittamalla asiayhteyksistä tapahtumia, sanomisia, mielipiteitä jne. Kulissien esittämistä. Ja keikki se on sallittua, toivottavaakin.

Saiko lapset todellista apua koskaan? Ei, ei ja ei. Sainko itse? En, sain mitätöintiä, minun luultiin valehtelevan ja olevan sellainen äiti, kuin mitä itse isä oli kulissien takana. Petyin itse todella pahasti, koska aikanaan pelkäsin ja en luottanut viranomaisiin ja sitten yritin lasteni vuoksi ja heidän parhaakseen hakea apua, saada apua sekä yritin luottaa heidän ammattitaitoihinsa ja nyt joudun toteamaan saman, minkä niin moni muukin on joutunut toteamaan, ettei apua oikeasti saa edes silloin, kun hätä olisi suurin. No, eihän väkivalta, mitä ei pysty todentamaan luotettavasti lasten kokemana ole tosissaan otettavissa, lapsethan ovat taitavia valehtelemaan, koska ovat niin lojaaleja vanhemmilleen. Eli lasten syyksi on hyvä laittaa viimekädessä vanhempien ongelmat, joista lapset kärsivät seuraukset omissa nahoissaan. Vähän niinkuin sanoisi kalalle, joka elää pilaantuneessa lammessa, että mitäs uit siellä, oma syysi ja älä valita ja tukehdu sinne senkin paskiainen.

Minunkin olisi pitänyt kyetä toimimaan toisin, olen kuitenkin itselleni armollinen, koska ihminen toimii ja tekee aina sen tiedon mukaisesti, mikä on kulloinkin tiedossa ja opittuna. Sen voin sanoa, että tein parhaani, toimin lasten parhaaksi juuri kuten tuolloin kykenin ja osasin toimia. Pelasin myös sitä peliä, tahtomattani olin mukana siinä sairaassa näytelmässä, jossa minulla oli syntipukin ja narrin roolit.