Viimeviikkoina olen miettinyt oman ajatuksenjuoksuni muuttumista, mikä käänsi kelkan toiseen suuntaan? Ainakin pystyn palaamaan siihen outoon hetkeen, kun mielessäni päätin ottaa riskin, sen etten ainakaan mitään häviä, jos yritän tai kokeilen jotakin toisenlaista lähentymistapaa moniin kysymyksiin sekä niiden ratkaisuihin.

Kuten työni omalla alallani, siihen mihin aikanaan en kokenut olevani kelvollinen. Ja tottahan se olikin. Olin loppuunpalanut, henkilökohtainen elämä täysin kriisissä ja minä itse myös poljin pohjamudissa ja sama lasten kanssa. Vuorotyö olisi tarkoittanut lasten heitteille jättöä. Niinpä päätin tuolloin, etten voisi omaa työtäni tehdä ja se oli silloin oikea ratkaisu minulle siihen, silloiseen elämäntilanteeseen.

Nyt vuosikymmen on vierähtänyt ja päätin kokeilla vielä uudelleen vanhaa työtäni ja sehän se oli ratkaisu kaikkeen. Bonuksena päälle oma positiivinen tunne työn lomassa, vapaalla. Jaksan hymyillen tehdä työpäiväni, askel on kevyt ja jos osaisin, niin viheltelisin silkasta ilosta mennen tullen. Työtä tehdessä tunnen, miten olen juuri siinä, missä pitääkin olla ja vielä juuri sellaisena kuin olen. Kehoni ja mieleni kaikkineen on mukana siinä, mitä teen ja palaute on myös sen mukaista, hyvällä omalla tunnolla voin todeta todellakin pitäväni työstäni. on, kuin olisin kotiin tullut.

Puolikas työaika oli se, mitä olen pitkään haaveillut. Samoin palkkaus olisi sellainen, että puolikkaalla pärjää ja nyt sekin puoli on kunnossa. Toivoin myös kesällä monia muita itse työnkuvaan liittyviä ominaisuuksia, sekä tuli mukana myös niitä elementtejä työnkuvaan, mitä olin joskus leikilläni tuumannut voivani tehdä, mikäli saisin palkan niistä ja nyt kaikki on kasassa.

Oman jaksamisen kanssa on vielä pirusti tehtävää, jos meinaan koskaan kyetä kokoaikaiseen hommaan. Se jää tosin nähtäväksi, koska olen oppinut elämään myös suuren vapaa-ajan kanssa ja totuus on ainakin vielä, etten kykene suoriutumaan muutamalla vapaalla normaalia elämää, en vielä ja niinkauan kun tässä talossa kukaan muu ei hoida arjen askareita, kuin minä. Jos kotia ei tarvitsisi siivota toisten sotkuista ja pyykkiä pestä jne ja voisn käyttää pelkkään lepoon  vapaat, niin kai silloin jaksaisin kokoaikaisen? En tiedä ja en usko ainakaan nyt.

Työssäni saan myös sitä kuuluisaa arkiliikuntaa ja mahdollisuus olisi urheilla vaikka koko työvuoro. Olen itse kuitenkin oppinut säästämään kehoni voimia ja se riittää, että tiedän mahdollisuuden olevan kahdeksan tunnin liikuntasuoritukseen.

Sain myös taannoin oman ikivanhan tavoitteen neulomisten kanssa saavutetuksi. Sekä sain valmiiksi kirjoneulesukat, jotka aloitin keväällä koronan iskiessä. Sain valmiiksi myös parissa viikossa toiset sukat, pitkävartiset ja sellaisia olen aina halunnut jaksaa neuloa, vaan kärsivällisyyteni ei ole riittänyt aiemmin. Olen ollut ihan pienestä tytöstä asti käsityöihminen, vaikkei kukaan olekaan ollut neuvomassa miten mikäkin mahdollisesti tehdään. Virkkauksen saloihin opin kummitätini myötä, kiitokset hälle siitä. Joskus ennen lapsia teinkin paljon ja ihan isoja virkkuutöitä, liinoja sekä pöytäliinoja ja taisin myös kokeilla kaikenlaisia tekniikoita. Käsityöt jäivät yksi kerrallaan elämästäni  pois, joko en niitä saanut tehdä tai sitten ei ollut varaa niihin tai sitten ei ollut aikaa tai motivaatiota. Lukemista yritin jatkaa niin pitkään kuin suinkin, se oli ihan viimeisiä asioita, mihin ex sai sormensa väliin ja puhallettua pois senkin harrastukseni. Nyt olen mobiilisti lukenut loppukesän aikana kaksi kokonaista kirjaa ja kuunnellut sitäkin enemmän.

Pääsen myös konserttiin lokakuun aikana, hankimme jo kesällä liput ja toivoimme parasta koronan suhteen. Olen myös saanut takaisin ja laajennettua omaa valokuvaamistakin, joka sekin jäi viimeisen filmikameran hajottua vuonna 2005 ja koskaan en saanut mahdollisuutta sen jälkeen valokuviin fyysisenä versiona ja kuvauksesta meni maku, kun olisi kuvat pitänyt anopin koneelle tallentaa ja säilyttää siellä.

Ulkoilen, ainakin toiveissani ja silloin kun meillä on hoidossa lainalemmiki. Hyvä alku, ja lasken omalle kohdalle ulkoiluksi myös sen, että olen päässyt yksinäni ja pelkästään viemään roskia katokseen. Aiemmin koko operaatio on pahimmillaan jäänyt tekemättä, koska ahdistukseni on sen viimein estänyt. Nyt olen vienyt pusseja useamman kerran ilman minkäänlaisia pelokkaita ja ahdistavia tunteita. Joku päivä jo pääsen sitten sinne lenkillekin yksin, lähteminen se kai vaikein askel?

Olen kuitenkin ottanut lyhyessä ajassa monia yksittäisiä askeleita kohti omaa elämää. Kohti parempaa omaa elämää ja todellakin yksi asia kerrallaan, yksi askel kerrallaan.