Viime terapiasta en juurikaan muista mitään. Jotakin semmoista omista rajoista ja niiden pitämisen ja huomaamisen opettelustahan se oli. Yhtenä päivänä kuunneltuani virtahepoa olohuoneessa toistamiseen ymmärsin suositella samaa opusta myös vanhimmille lapsilleni, siellä on kuvattuna hyvin selkeästi myös sitä kuviota, missä he ovat eläneet lapsuuttaan.

Myöhemmin terapian jälkeen tajusin myös, kuinka en ole vielä silloin kirjan ilmestymisen vuonnakaan käsittänyt kunnolla, mitä mitkäkin sanat ilmiöinä tarkoittavat. Esimerkkinä valta tai vallankäyttö. En kyennyt ymmärtämään, en nähnyt alistettuna mitä valta tai sen käyttö tarkoittaa. Joten, kuinka olisin voinut ymmärtää sanaa väkivalta, kun en ilmiönä tiennyt, millaista se on ja hassua sinällään, elin väkivallan alla, väkivalan pelossa, väkivallan uhassa sekä koin jokainen päivä monenkirjavaa väkivaltaa kykenemättä ymmärtämään, että koin väkivaltaa. Nyrkin iskut, tönäisyt, potkut, raiskaukset ja kaiken fyysisen kyllä ymmärsin ja silti annoin aina anteeksi, oikeastaan minähän se pyysin ensin anteeksi, että olin ollut tiellä, syynä suututtamassa toista ja aiheuttanut näin omalla toiminnallani fyysisen raivonpurkauksen. Jos en ehtinyt lepytellä ja pyydellä anteeksi, se oli yksi syy monien muiden joukossa syyllistää minut kaikelle herran pahalle ololle ja hänelle oikeutus jatkaa omaa kaltoinkohteluaan muuta perhettä kohtaan. Minä olin ja uskoin olevani se paha meidän perheessä, uskoin, että jos minä kykenisin muuttumaan, loppuisi ne raivokohtaukset ja syyttämiset. Eihän ne loppuneet, vaatimuslista vain kasvoi kasvamistaan ja lopulta minusta ei ollut mitään ihmisenä jäljellä.

Ongelmia oikeastaan alkoikin syntyä, kun aloin ihan pikkiriikkisen kerrallaan havahtumaan, että perheessämme ei kaikki ollut kohdallaan. Ihmettelin alkuun omia tunteitani, jatkuvaa epämääräistä oloani, joka yleensä sitten helpotti herran ollessa työmatkoillaan, tai muuten kotona. Lisää ongelmia tuli, kun aloin kyseenalaistamaan esimerkiksi omaa suhdettani läheisiini, sekä omaa toimintaani suhteessa heihin juurikin tuon virtahepo olohuoneessa kirjan luettuani. Tajusin tuolloin, kuinka itsekin olin läheisriippuvainen ja kuinka se oli muodostunut, ymmärsin paremmin lapsuudenperheeni asioita sekä vuosien varrella olen oppinut antamaan anteeksi läheisilleni ja päättänyt itse toimia toisin, paremmin ja olen osaltani yrittänyt tehdä parhaani mm. katkoakseni sukupolvelta toiseen kulkevien ikävien ketjujen linjaa.

Olin lliian sinisilmäinen. Annoin anteeksi liikaa kamaliakin asioita herralle, joka nautti täysin siemauksin minun nöyryyttämisestä ja uskoisin myös nautti minun reaktioista, keksiessään milloin minkäkin kotkotuksen joko minun tai lasteni pään menoksi. Hän teki paljon ilmeisesti asioita vain huvittaakseen itseään, ihan omaa tylsyyttään.

Toinen sana, mitä en tuolloin myöskään vallan lisäksi käsittänyt ilmiönä, oli toisen kunnioittaminen. Itse koin kunnioittavani ihmisiä sanoissani sekä teoissani, ihan kuten olin jo lapsena siihen oppinut. Sitä en kuitenkaan koskaan kyennyt näkemään, kuinka minua ei perheessäni kunnioittanut kukaan, vaan minua sai kohdella ihan miten vain. En osannut vaatia ihmisarvoista kohtelua koskaan. Ainoa, mihin puutuin päivittäin olikin herran kohtelu lapsiaan kohtaan, vierestä näin kuinka hän nöyryytti pahasti jopa omia lapsiaan, ja aina kun tämän todistajaksi jouduin, siitähän seurasi sellainen helvetti ja päiväkausien riidat ja joskus otin itse turpiini, juuri sillätavoin, ettei kukaan nähnyt mustelmiani tai kyennyt näkemään turvonnutta päänähkaani.

Olen kokenut useita tappoyrityksiä herran toimesta, jokainen on epäonnistunut ihan vahingossa ja viimemetreillä, minun edes tajuamatta, mitä olisi käynyt ja että jokainen on ollut hyvin suunniteltu ja tahallinen yritys. Nämä ymmärsin vasta eron jälkeen, kun pahin kiusanteko alkoi herran toimesta hellittää. Olen myös ollut vasta jälkeenpäin järkyttynyt, omasta alistuneisuudesta sekä siitä, kuinka en omannut ollenkaan minkäänlaista omaa tahtoa, olisin kävellyt heikoille jäillekin perässä, mikäli niin olisi käsketty ja useita tuollaisia vastaavia tilanteita alkaakin muistumaan mieleeni, kukaan normaalijärkinen ei olisi asettanut itseään niin suureen vaaraan tai kukaan normaalijärkinen ei olisi vaatinut muita samaan tilanteeseen?

Miksi sitten en itse ymmärtänyt asioiden laitaa ajoissa? Jokainen kerta aikanaan, kun aloin havahtua herran "rakkaushuuruista" ja aloin seurustelun ensivuosina vaatia niitä normaaliin parisuhteeseen kuuluvia asioita, sain selkääni ja opin olemaan tyytyväinen siihen, mitä herra minulle antoi. Odotin, janosin hänen suosionosoituksiaan kärsivällisesti, kiltisti ja alistuin jollain lailla hänen sanomisiinsa, luotin myös siihen, kun hän aina jaksoi kertoa miten hän tietää mikä oikein ja normaalia, ja minä en voisi tietää, koska olin asunut ilman perhettä.

Unohdin liian paljon sellaista, mikä minkä tiesin normaaliksi, mutten kyennyt saamaan sellaista. En ollut törmännyt mielen sairauksiin koskaan aiemmin. Minä tyydyin mieheen, joka ei juo ja rellestä hulttiokavereiden kanssa jatkuvasti ja joka osasi osoittaa niin selvästi minulle sen, kuinka hän on ainoa ja ensimmäinen ihminen, joka minusta välittää. Monia asioita itsekin seurustelun alkuvuosina kuittasin sillä, että olimme nuoria ja etsimme sitä omaa elämäämme. Selitin itselleni ja meille monia asioita ikäänkuin normaalaiksi vaiheiksi parisuhteen ja yhteisen elämän hakemisella. Samalla halusin miellyttää ihmisiä, olla heille hyvä ja tarpeellinen ja tein paljon asioita, jotta kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Minulla ei ollut enää jossakin vaiheessa minkäänlaisia omia tarpeita, minua ei ollut enää olemassa, paitsi kun jokin asia tai muu meni pieleen, minusta tuli se, joka pilasi kaiken ja sai syntipukin roolin, vaikken olisi ollut milläänlailla osallinen asioiden kulkuun.

Tällä hetkellä voin olla onnellisen tietämätön monista kahdenkymmenen vuoden kaltoinkohteluista, en kykene muistamaan yhteisestä taipaleesta oikeastaan mitään. Koen, että voin aloittaa uuden elämän, oman elämäni menneen häiritsemättä suunnitelmiani/elämääni sen kummemmin. Tiedän, muttei tarvitse enää edes yrittää ymmärtää syitä, seurauksia tai muutakaan. Alan vissiin vihdoinkin toipua elämästä, entisestä elämästä ja pääsen uuden alkuun hieman kokeneempana ja toivottavasti viisaanpana?