Ihana loma takana ja kahdentoista tunnin ajomatka. Selvisin ja ylitin itseni ainakin tuon ajon suhteen, tarvittaessa kykenen ajamaan pienien taukojen puitteissa pitkääkin matkaa ja kelitkin yllättivät ja sain maistaa ihan todenteolla millaista voi pahimmillaan lumituiskussa ajaa sohjossa ja jäätyneillä teillä tuntikausia pimeässä.

Nyt ei haittaa, vaikkei talvea tulisikaan, saimme koko porukka nauttia ihanista talvisista maisemista ja pakkasesta lähes koko lomaviikon. Takaisin päin ajellessa sitten syksyinen maisema jälleen hiipui nenän eteen ja onhan mukavaa olla myös kotona. Hieman kävi jo mielessä lomaillessa. että mitä jos itsekin sitten joskus kokeilisi pohjoisten oloja ihan asumiseen asti? Sitten joskus, kun kaikki lapsukaiset ovat päässeet omiin elämiinsä kiinni. Mikä silloin olisi enää esteenä? Ei varmaan mikään ja se ajatus saa jäädä muhimaan tuonne taustalle...

Olen myös iloinen siitä, että huomaan edelleen voivani hyvin ja huomaan elämässäni asioita, jotka ovat hyvin. Kesällä aloittamani oma pakotettu positiivisen ajattelun ajattelu tuottaa nyt tulosta ja jatkan sitä rataa edelleenkin. Näen hyvin paljon pieniä hyviä asioita tälläkin hetkellä elämässäni ja toivon tilanteen jatkuvan.

Lapseni pääsivät kanssani lomalle, vihdoinkin. Tämmöistä reissua olemme kaivanneet koko sakki ja yllätyin kuinka hienosti heidänkin osaltaan kaikki näytti sujuvan, tunnelmia en tosin ehtinyt kysellä kotiin päästyämme, kun heidän jo piti olla menossa isäviikolleen. Sopimuksista pidän kiinni, jottei toiselle tule minkäänlaista mahdollisuutta alkaa pelaamaan tai syyttämään myöhemmin.

Onneksi on nykyisellään kaikenlaisia sovelluksia yhteydenpitoon, sinne kauas pohjoiseen jäi asumaan yksi lapsista lemmikkiensä ja puolisonsa kanssa. Hienoista ikävää huomaan potevani, ja puhelin toimii onneksi. Olen iloinen tämän lapsukaiseni puolesta, uskalluksesta lähteä kokemaan ja näkemään maailmaa vielä, kun se jokseenkin vaivattomasti onnistuu.

Aikoinaan itsellä oli samaa rohkeutta. joka sittemmin aikuisten taholta lannistettiin ja en enää voinut kuin hakea opiskelupaikkaa mahdollisimman läheltä kotoa. Toisinaan olen harmitellut sitä, etten pitänyt kiinni niistä orastavista haaveista esimerkiksi ammatin suhteen ja kuuntelin liian tarkkaan muka paremmin tietäviä aikuisia, siitä miten hankalaa kaikki olisi vieraassa kaupungissa.

No, mennyt on mennyttä ja jäin paikkakunnalle. Täällä olen vieläkin ja en valita, en enää. Olen tyytyväinen tähän hetkeen tässä näin ja edelleen kaikella menneelläkin on ollut oma tarkoituksensa. Voin tehdä ja miettiä tulevaisuudensuunnitelmia vielä myöhemmälläkin iällä ja mikäänhän ei kiellä sitäkään, jos vaikka kaivaisin uudelleen ne nuoren minäni mietteet ja pohtisin vakavissani, jos vaikka se ikivanha haaveeni silloisesta ammattitoiveesta voisi saada ilmaa siipiensä alle? Nykyisellään tiedän, miten sekin ammatti on kulkenut suvussa vuosisatoja, ja hämmästyin kovin yhtäläisyyttä, kun muistin sen oman haaveeni silloin nuoruudessa, joka olisi siis ollut täysin sama, kuin mitä esiisät on tehneet. Jotkut asiat voivat olla näköjään sitten perinnöllisiä, ammattia myöden.

Oma tuskani, sisäinen helvetillinen olo on jäänyt pois. Ikäänkuin olisin saanut hypätä täysin uusille raiteille oloni kanssa. Paljon on siis tapahtunut omassa sisimmässäni. Illalla jäin miettimään yhden lapseni tokaisua siitä, kuinka hän sillä hetkellä koki minut kovin vahvaksi ihmiseksi. Oikeassahan hän onkin, kysyin kuitenkin perusteita sanomiselleen ja saatoin mielessäni allekirjoittaa kaiken sen, mihin hän oli huomiotaan kiinnittänyt ja vaikka hänkään ei tiedä tarkkaan elämänpolkuni karikoita, on hän itse osannut päätellä ja aavistella oikeaan ajatuksiaan. Lapsilleni olen pyrkinyt sanomaan, ettei heidän tarvitsi käydä elämänsä karikoita vaikeimman kautta, apua on ja sitä saa, mikäli kykenee ottamaan vastaan.

Oma suurensuuri ongelmani olikin, että kielsin itse oman avuntarpeeni, vaikka toisinaan tunnistinkin tarpeeni. Joskus kävi vuosien saatossa myös niinkin, että uskalsin itse pyytää apua ja sitten se ohitettiin ja ikäänkuin kuitattiin olankohautuksella. En myöskään kyennyt luottamaan ihmisiin, ihmekös tuo kaiken eletyn elämän jälkeen. Koin myös elämäni olevan hyvää sekä oloni hyväksi toisinaan, virheeellisesti. En ole voinut tietää millaista on hyvä olo todellisuudessa, kun sellaista ei ollut vielä koskaan ollut, en ollut kokenut hyvää oloa, joten minulle huono olo kuvastui kovin normaalina en osannut edes kaivata toisenlaista eloa ja oloa. Tyydyin siihen, että perustarpeet fyysisesti tulivat tyydytetyiksi, ja se riitti.

Olen kulkenut kovin pitkän matkan tähän hetkeen ja tähän oloon, jossa voin oikeasti hyvin ja nyt saatan kuvitella, että olo voi olla vielä parempi joskus. Aikanaan siis olin siinä luulossa, että sellainen perusvitutus oli normiolotila myös muilla ja sellainen toisenlainen iloinen ja positiivisuus oli jotakin lapsellista hömpötystä, joka pitkään jatkuessaan oli poikkeavaa jne.

Kahden edellisen vuoden aikana olen opetellut tunnistamaan itsessäni sitä pientä lasta, joka eli heitteillä, jatkuvassa pelossa ja koki kaikenlaisia traumoja ja joka kasvoi aikuiseksi saaden sitä samaa myös omassa perheessään pitäen sellaista elämää jokseenkin normaalina. Kunhan siitä puuttui päihteet. Tuo lapsi ei tiennyt, vaikka tiesikin ulkoisesti ja kirjanoppineena, mitä olivat esimerkiksi mielenterveyden ongelmat, ja niistä ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta,ja niistä muodostui sitten se uusi ns. normaali toisen puoliskon vieläpä vakuuttaen niiden olevan normaalia elämää ja minä hölmö sitten uskoin ja luotin toisen normaaliin.

Olen opetellut huomioimaan omaa itseäni, en ollut oppinut pitämään itsestäni huolta lainkaan ja en sitä samaa itsestä huolenpitämistä ollut nähnyt myöskään lapsuudessa tai nuoruudessa. Olen joskus hieman naurahtanut tajutessani, kuinka monet asiat olen joutunut opettelemaan liittyen itsen huolenpitoon. Lastenkodissa puuttui kaikenlainen esimerkki myös aikuisen normaalista elämästä ja esimerkiksi normaalista kotielämästä kaikkineen. Monet asiat olen joutunut opettelemaan ja hoksaamaan ihan yksin, ja viimeistään lasten kanssa sitten. Minun tehtäväni oli pitää toiset ihmiset tyytyväisinä, miellyttää heitä sekä hoitaa ja auttaa muita, niin perheenjäseniä kuin kaikkia muitakin esimerkiksi työssä ollessa ja en osannut pitää itsestäni huolta lainkaan, unohdin oman itseni olemassa-olon ja jos joskus väsyinkin, en välittänyt omasta väsymisestä, koska sehän kuuluu elämään ja pitää silti jaksaa, vaikka onkin väsynyt, sen sain tuta lastenkodista, niiltä aikuisilta, joiden olisi pitänyt toimia hieman eritavoin. Opin myös olevani laiska ja huono ihminen, jos en kykene siivoamaan täydellisesti, lattiasta kattoon ja viemäriä metriä syvemmälle erilaisin myrkyin, opin, että yksin pitää kaikki tehdä, apua ei saa pyytää koskaan keneltäkään, ja jos teet kaiken kuten käsketään, olet vain silloin jotakuinkin hyvä ja he ovat tyytyväisä. Minua ei ollut, ei ollut edes lasta. Oli vain kohde, joka oppi toimimaan kuten on määrätty, opin siis koneeksi, joka tekee toisille ihmisille hyvää oloa ja hyvää mieltä.

Edelleen, tänäpäivänä hämmennyt ja en osaa vastata, jos joku kysyy minun kantaani asiaan. minun mielipidettä tai minun tahtoa johonkin asiaan. Se tuntuu minusta itsestäni myös kovin epämukavalta, koska minulla ei ole hajuakaan, siitä mitä itse tahtoisin tai haluaisin tai ajattelisin. Tässä suhteessa minulla on siis vielä kokonainen suuri työmaa itseni kanssa, opetella mitä minä haluan ja ja minun on muistettava kysyä asioita ensin siltä pieneltä, jonka toiveet ja oma tahto eivät koskaan päässeet edes kehittymään ja sitten kun niitä alkoi olla, ne latistettiin tehokkaasti lastenkodissa työntekijöiden toimesta.