Tänään on ensimmäinen ihan normaali ja tavallinen oma arkipäiväni pitkiin aikoihin. Meillä asusti yksi jo omillaan pitkään asunut lapsi muutaman viikon lemmikkiensä kanssa ja viikonloppuna hän vihdoin pääsi omaan kotiinsa. Kun välimatkaa on vajaa tuhat kilometriä, ei ihan jokapäivä viitsi ajella edestakaisin. Hänen tulevaisuuden suunnitelmat kävivät  todeksi hetkessä, ja nopeiden päätösten ja pitkän harkinnan jälkeen hän päätti tarttua tilaisuuteen, joka vie häntä jälleen askeleen lähemmäs sitä, mitä hän tulevaisuudessa aikoo elämässään tehdä.

Olen kiitollinen edellisistä viikoista hänen kanssaan, kotoa pois muuttaessa jokunen vuosi sitten, hän lähti hieman enemmän ja vähemmän pakoon vallitsevia olosuhteita, mikä tosin taisi olla hänelle kaikkein paras ratkaisu. Oli niin ihanaa elää hetki arkea hänen kanssaan, sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla jo silloin aikanaan. No, parempi myöhään jne...

Viikko toisensa jälkeen olen saanut nauttia omasta hyvästä olosta. Se on poikkeuksellista, koska siitä on monta vuosikymmentä, viimeksi kokiessani niin. Hyvä olo on itselleni siis se ihmisen normaali tasaisen paksu olotila, kun ei vituta ihan kokoajan. Tähän kohtaan laittaisin hymiön, sellaisen virnistävän.

Tämä osa minusta putkahti esiin kesän lopulla ja tämmöinen taisin olla vielä ainakin suurimman osan aikaa lasteni ollessa ihan pieniä ja kun elin vielä siinä omassa kuplassani ymmärtämättä sitä, mitä kodissani minulle ja lapsille tapahtui. Tai ymmärsinhän minä, en käsittänyt, tai käsitin ja en osannut reagoida? Osasin toivoa, osasin luottaa lupauksiin ettei asiat toistu, osasin uskoa ihmeeseen, että toinen kyllä muuttuu, että nyt on jokin vaihe menossa joko parisuhteessa, tai jommallakummalla meistä, osasin keksiä tekosyitä sekä viimein olin pakotettu jäämään. Olin kuin sammakko kattilassa, ensin vesi on kylmää ja siellä on mukavaa pulikoida ja sitten vesi lämpenee pikkuhiljaa, siihen tottuu kunnes kuolee.

Olen jättänyt taakseni monia kauhuja, koen päässeeni yli tiettyjen asioiden ja olen oppinut monta hyvää neuvoa elämällä todeksi niitä. On uskomatonta, miten muistan erään sukulaiseni kehoittaneen minua pitämään erityisen hyvää huolta itsestäni, juuri ennen eroa. Ilmeisesti olin kuin kävelevä muumio, ja hän näki sen, mitä minun olisi pitänyt nähdä jo huomattavasti aiemmin omassa elämässäni. Näinkin, pelko esti minua toimimasta ajoissa. itsesyytökset sekä se, että olin jo hyvin taitavan manipuloinnin alle jääneenä loukussa ja en kyennyt lähtemään.

Tänään kuitenkin koen, että olen selvinnyt ja olen jotenkin päässyt yli niistä kauhuista ja siitä hirveästä liitosta mihin elämästäni valitettavasti tärvääntyi parikymmentä vuotta. En jaksa olla katkera, en peloissani, tai mitään muutakaan. Ilmeisesti terapia on auttanut paljon ja olen saanut itseäni takaisin vähän kerrallaan. Aloitan uudelleen sen, mikä jäi kesken, kun tapasin lasteni isän ja koko elämä pyöri pelkästään hänen ympärillä ja hänen kanssaan.

Olen kiitollinen kaikista näistä edellisistä vuosista, olen saanut toipua ja levätä kovin rauhassa. Rankkaa on ollut toisella tavoin, lapset ovat kasvaneet ja hekin ovat tarvinneet äidin, ihmisen tuekseen ja sitäkin olen saanut olla heille. Tietynlaiseen normaaliin olen pyrkinyt ja uskoakseni siinä myös onnistunut lasten kanssa samalla unohtaen itseäni ja omaa hyvinvointiani. Edellinen vuosi olikin hyvä alku minun oman elämäni kannalta, ja nyt alan päästä täydelliseen riippumattomuuteen muista, eritoten exästä, joka on onnistunut eronkin jälkeen vaikuttamaan elämääni ikävällä tavalla.

Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että kaikki sidokset alkavat olla poissa, ei ole enää sellaista kanavaa, jolla hän pääsisi pitämään minua hänen vaikutusvallassaan tai hallinnoimaan minua tai elämääni. Tunteet ja muistot tulevat ja myös menevät, en jää niihin enää ikäänkuin jumiin ja pääsen yli jo monista asioista, jotka siis ennen aiheuttivat monen viikon takaumat ja niiden mukana tulevat muut ikävät asiat.

Aikanaan en käsittänyt lausetta, pidä huolta itsestäsi. Kuvittelin tuolloin pitäväni huolen itsestäni, luulin osaavani pitää huolta ja enhän todellakaan tuolloin tiennyt, mitä käytännössä lause tarkoittaa. Tosiaan, en syönyt päivittäin, ehkä saatoin syödä lasten lautasille jääneet ylimääräiset, mutten ehtinyt ottaa omaa annosta omalle lautaselle ja istahtaa syömään lasten kanssa, kun jo piti olla touhuamassa. Haksahdin aina siihen samaan ajatukseen, että syön myöhemmin kun lapset ovat päiväunilla tai jotakin ja en koskaan ehtinyt, koska sitten tosiaan ex veteli masuunsa kaiken, sillä aikaa kun olin nukuttamassa päikkäreille, jopa sen minun lautasellisen, minkä olin pöydälle jättänyt. Ja myöhemmin olin exän mielestä laiska ja huono äiti, koska istuin keittiöpöydän tuolilla, yhdessä lasteni kanssa ruokailemassa lounasta, tai jotakin muuta ateriaa. En saanut tehdä niin, minun piti seistä ja palvella lapsia sekä exää hänen ollessa kotona ja jos erehdyin samaan pöytään lasteni kanssa, siitä tuli kamala riita. Ex ei vielä tänäpäivänä ruokaile keittiönpöydän ääressä, hän ruokailee omaan sikamaiseen tapaansa olohuoneen sohvalla kaadellen lattialle täysiä maitopurkkeja kiroillen sattuneita vahinkoja. Lapset ovat syömään normaalisti ja noudattamaan sitä ihan normaalia käytöstä ruokapöydässä, kaikesta huolimatta ja he ilmeisen hyvin syövät myös isänsä luona keittiössä, ainakin silloin tällöin. Isoiksi kasvettuaan he ovat alkaneet ruokailla isän luona omissa huoneissaan, itsekseen ja yrittävät samaa minunkin luona, kunnes parin päivän päästä muistavat normaalit tavat. Kerran sain lapsiltani moitetta, koska pyysin porukan ruokailemaan olohuoneeseen, lapsilta tuli kovin napakasti takaisin, että eivät halua ruokailla siellä, ja mikä minuun oli mennyt, kun silleesti toimin? Niin, mikä meni? Joskus on ihan kiva katsoa elokuvaa ja syödä mussuttaa siinä samalla, eikö? AInakin kerran elämässä ja tähän tulisi naurava hymiö...