Olen koko ajan vihainen salaa miesystävälle. Nyt tuollekin tunteelle sain nimen ja sille on vihdoin tilaa tässä jatkuvasti elävässä elämässä.

Vihainen, koska olen pettynyt häneen, lupauksiin, saamattomuuteen ja siihen, että hän ilmeisesti mieltää minut paremmin puuttuvaksi äidikseen, kuin kumppaniksi. Olen ärsyyntynyt, koska olen tiennyt pitkään tämän olemattoman kaverisuhteen tulleen tiensä päähän jo aikoja sitten.

Meillä ei siis ole koskaan yhdessäoloaikanamme ollut normaalia parisuhdetta. Olen itse tyytymätön, koska sellaista kaipaan kovasti. Olen kuitenkin vaatimaton, enkä osaa tyytyä kuin siihen, mitä on tai mitä olen saanut. Kun ei paremmasta tiedä, eihän sitä osaa vaatiakaan toisenlaista.

Keskustelut ja niiden yritykset eivät ole johtaneet mihinkään tämän kaverisuhteen kanssa, mikään ei muutu. Ainoastaan tunnen itseni hölmöksi yrittäessäni puhua kuten aikuiset tekevät. Oikeista asioista puhuminen ei ole tämän miesystävän mieleen, ja miksi olisikaan, kun hän ei koe eikä näe mitään ongelmaa kaverisuhteessa. Hän kokee kaiken olevan hyvin, joten miksi minun tunteet hänen kokemustaan muuttaisi mihinkään, saati toimintavat, jotta kaverisuhde olisi parisuhde.

Päätän silti toistaiseksi sietää tilanteen, koska parempaakaan ei ole. Vaikka, mikä minua estäisi elämästä yksinkin? Tavaroissa ei ole sellaista, mitä pitäisi jakaa ja voin hänelle maksaa sen mitä luulen olevani velkaa, mikäli päätyisin eroon. Marraskuu on siis kovin käänteentekevä, sen laitan itselleni monessa suhteessa pieneksi mietintäkuukaudeksi ja ensi kevääseen mennessä toivottavasti olen tehnyt niille asioille jotakin, mille voin ja mihin voin vaikuttaa. Yksi on tosiaan tämä kaverisuhde, jossa en ole itse ollenkaan tyytyväinen ja silti olen jäänyt toivomaan parasta, kuten minun luonteeseen kuuluu. Ihan kuin toivomalla jokin asia muuttuisi? Ei muutu ja olen myös yrittänyt omalta osaltani tehdä parisuhteen eteen sen minkä itse voin ja jos toiselta ei tule vastakaikua tai ymmärrystä ja kun rautalangasta vääntämälläkään ei tule asioista mitään, niin olen tilanteessa, jossa todellakin joudun miettimään, onko tämä suhde säilyttämisen arvoinen asia sittenkään.

Olen vihainen, koska olen pettynyt. Molemmat on luonnollisia seurauksia silloin kun asiat eivät suju, eivät toimi odotetusti. Tosin, en tiedä itse edes, mitä olen odottanut parisuhteelta? Tässä suhteessa kun ei ole ollut väkivaltaa, ei alistamista tai pelkoa kauhusta puhumattakaan. Mitä tarvetta tämä sitten minussa palvelee, kun olen jäänyt tyytymättömästi tähän suhteeseen? Vaiko enkö ole osannut kaivata muuta?

Nyt kuitenkin kaipaan jotakin enemmän, vastavuoroisuutta ja syvempää ihmissuhdetta, aitoa tunnetta ja välittämistä hieman kypsemmällä tavalla. En tarvitse ikäänkuin keskenkasvuista jääräpäätä olemaan itsekseen tyytyväinen omassa maailmassaan, missä tämäkin ukkeli viihtyy paremmin kuin jaksaisi viettää ja keskittyä minun tai perheen kanssa olemiseen ja yhdessä tekemiseen.

Kaipaan itse myös tunnetta, joka syntyy kahden ihmisen välille, kaipaan jotakin aitoa ja syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta molemminpuolisena. Valmiin ihmisen, joka osaa jo huolehtia niin itsestään kuin ympäristöstäänkin samoin kuin itse. En jaksa olla opettamassa asioita aikuiselle, joka vielä jaksaa kyseenalaistaa monet päivän selvät jutut sekä enkä kaipaa sitä, kuinka selitellään itseltään pois vastuu omista virheistä.

On se myönnettävä, että olemme vain kavereita, etäisiä sellaisia. Parisuhteesta ei ole tietoakaan ja olen surullinen joutuessani tämän myöntämään.