Aamulla tuumasin miesystävälle, kuinka olen ollut töissä kohta kaksi kuukautta ja en ole siltä ajalta vielä palkkaani saanut. Kauhulla mietin jo aiempia kokemuksia palkan maksun ongelmista ja tuskailin ihan pienen hetken maksamattoman vuokran tiimoilta. Onneksi vain hetken, kun sain pankin auki koneella ja yllätys olikin melkoinen, kun tilille oli kilahtanut palkka. Ja vielä mukavampaa, kun toinenkin palkka oli jo näkyvissä erittelyineen. Sain maksettua vuokran ja säästöjä oli vielä jäljellä, joten rahaa jäi jäljelle laskun jälkeenkin. Se on ihme, mitä ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut.

Viimeaikoina olen saanut ihmetellä myös näitä muita pienen pieniä ihmeitä talouden puolesta. Sain säästettyä matkarahat, nopeasti ja heti siinä samointein, kun tieto mahdollisesta reissusta tuli ajankohtaiseksi. Asiaan tietysti vaikuttaa se, ettei enää ole toisen asteen opintoja suorittavia tässä taloudessa eli lukion tietokoneen ja kirjojen kustannuksia tai toisen lapsukaisen ammattikirjallisuuden ja välineiden maksuja. Opiskelijat ovat olleet omillaan jo jonkin aikaa, mikä on myös helpottanut taloudellista tilannetta, ja ovat oppineet vastuullisesti omaa elämää hoitamaan, mikä on myös huomattava säästö, kun ei ole tarvinnut heidänkin elämää kustantaa.

Tulevaisuudessa olisi sitten jälleen toisen asteen opiskelijoita, mutta niitä kustannuksia minun ei tarvitse enää huolehtia. Ne maksut hoitaa sitten lasten toinen vanhempi vuorostaan ja minä voin keskittyä säästämiseen ja kaikkeen muuhun sitten. Ja olikohan yllätys,että juuri tämän aamun uutisoinnissa toisen asteen maksuttomuus toteutuu ja ex pääsee källeen kuin koira veräjästä tuonkin asian suhteen.

On niin monta hyvää asiaa tällä hetkellä. Työssä saan olla kiitollinen monista pienistä ja sitäkin tärkeämmistä asioista ja voin uudelleen ja uudelleen todeta sen, että olen vihdoinkin juuri siinä työssä, mikä vastaa kaikilta osin myös omia tarpeitani ja omia vaatimuksiani. Olin jo hylännyt kokonaan ajatuksen vanhasta ammatistani mahdottomana ja kuitenkin, tässä sitä hehkutan iloisena.

Elämä tuntuu pitkästä aikaa elämisen arvoiselta, vaikkakin pettymyksiä ja takapakkeja on tullut. Vai onkohan syynä näihin nyt se, kun miesystävä tipautti suuren peilin  lattialle ja vanhan sanonnan mukaisesti usamman vuoden epäonni seuraisi niistä sirpaleista? Paljon ikävää onkin tapahtunut lyhyessä ajassa kyllä. Eo onneksi mitään peruuttamatotnta, jos ei nyt lasikoristeiden hajoamista tai maton täydellistä tahriintumista limsaan lasketa. Olinkin harkinnut jo useamman vuoden uuden keittiön maton hankintaa...

Viimeyönä oli pakkasta, kirpeän kelmeä aurinko paistelee melkein kirkkaalta siniseltä taivaalta ja vapaapäivä voisi tuntua tänään vapaalta? Pari päivää olen imuroinut ja pessyt pintoja kuraisten lemmikkien jäljiltä, ja vaikka kuinka niitä pyyhkii ennen sisälle tuloa, aina jotain jää myös sisälle tulevaksi. Aion tänään nauttia olostani, olen vain. teen ehkä ruuan ja se saa riittää normi pyykin,-ja astiankoneen käyttämistä lukuunottamatta.

Reissukin kolkuttelee ovella ja hieman jännittää kuinka lähtö sujuu sekä esimerkiksi lasten pakkaustouhut? On todella hienoa nähdä pienempien innostus ja jännitys jo pelkästä pitkästä automatkasta pysähdyksineen ja taukoineen. Ehkäpä lumen ja jään valtakunta kiehtoo myös heitä?

Jokin minua häiritsee, tai se jokin on tulossa takaisinpäin ja en halua niin enää koskaan. En tiedä mikä kodissamme on vialla, kun tämä ilmiö on jälleen alkanut toistumaan ikävällä tavalla aiheuttaen minulle harmaita hiuksia, kuin ihan suoranaista vihaa ja raivostumista itselleni, vaikkei syy minussa olisikaan, kuitenkin ikäänkuin rankaisen itse itseäni ja nytkin olin juuri saamassa valmiiksi tuntien urakan ja tuhosin sen illalla suuttuessani kohtamaani ylimääräisen harmin toistuessa samantyylisena jo useampana päivänä peräkkäin ja eilen siivosin kahteen otteeseen lasteni vahinkoja, joille eivät tietenkään voineet mitään, puhtaita vahinkoja ja erittäin huonoa tuuria. Nyt minua harmittaa, koska tekeleeni oli hieno, tyylikäs ja näin siihen paljon ylimääräistä aikaa ja vaivaa.

Näköjään, kun harmistun ja koen ylitsepääsemättömiä tunteita, tuhoan omia tekeleitäni. Kostan siis itselleni muiden toilailut ja vahingot, ihan kuin siinä ei olisi riittävästi, että siivoan jo sotkut ja korjaan toisten jäljet. Vai siinäkö se sitten onkin, ärsytys, kun odottavatkin, että minä teen ja minä hoidan ja heidän tarvitsee tyytyä vain mököttämään kun limonadi jäi juomatta? Vaiko minun kiukkuni, kun olen juuri saanut siivottua, puunattua ja sitten tapahtuu jokin ikävä tapahtuma, joka tekee siivoukseni täysin tyhjäksi ja on vain pakko jaksaa sitten siivota uudelleen.