Mitähän mukavaa tänään? Vapaapäivä, ja voi miten osaan arvostaa näitä arkivapaita. Saa tarvittaessa hoidella niitäkin asioita, mitkä normisti vaatisivat palkattoman ottamista ja se olisi aina myös tilipussista pois. Nyt voi sopia asiat työvuorojen puitteisiin ja ei ole pois tilipussista sekään. Vuorotyössä saa myös niitä lisiä normipalkan päälle, joka sekin on mukavaa, samoin viikonlopuista saa pienen extran lisää.

Päivätyö sopi tiettyyn ajanjaksoon elämääni, kun lapset olivat pienempiä, ja heillä oli minun työni ajaksi turvallinen hoitaja. Eron jälkeen myös vuorotyö kävi kohdallani mahdottomaksi, en olisi saattanut jättää muksuja keskenään monien monituisten syiden vuoksi. Yksi suuri syy oli se, miten lapset keskenään tappelivat ja purkivat pahaa oloaan. Minun viikoilla se oli sääntö, ei poikkeus ja on se sitä vieläkin, mutta onneksi ovat jo oppineet tekemään sen niin, ettei tarvitse olla huolissaan ja pelätä fyysisiä vahinkoja. Lapset eivät sietäneet olla myöskään yksin, koin parhaimmaksi monissa hetkissä jäädä kotiin vaihtoehtojen ja avun puuttuessa lasten elämästä.

Tein kuitenkin oikein lasten kannalta, jos olisin tukkaputkella jatkanut työn tekemistä kodin ulkopuolella katuisin nyt hyvin suurella todennäköisyydella. Lasten paras oli, että heillä oli äiti kotona, vastaamassa ja huolehtimassa. Itselleni jokainen päätös jäädä kotiin oli tuskallinen, painin taloudellisen pärjäämisen kanssa ja eihän se kotona olo itselleni ollut mitään herkkua ja lomaa ollut. Päinvastoin, mutta olen aina laittanut lasten asiat etusijalle ja niin tein myös ollessasi kotosalla. En voi kuitenkaan katua, tiedän kotona oloni olleen yhden elämäni parhaista ratkaisuista lasteni elämänlaadun kannalta, vaikka taloudellisesti olikin tiukkaa. Mikään raha ei kuitenkaan olisi korvannut läsnäolevaa vanhempaa heidän elämässään.

Samalla sain itsekin opetella elämään toisenlaista elämää, vaikkakin pitkään siinä meni, että oma toipuminen alkoi. Huilasin siis yli kuusi vuotta eron jälkeen, ihmettelin mistä tuulee milloinkin ja opettelin irtipäästämistä milloin mistäkin minua sitovasta asiasta. Olen hyvin kiitollinen näistä huilivuosista, ainakin nyt kun peilaan itseäni aikaan, jolloin elin avioliitossa ja ikäänkuin pakenin työhön päästäkseni pois kodista ja sitten kun työstäkin hävisi se oma motivaatio ja raha oli enää ainoa asia, mikä auttoi raahautumaan silloin työhön. En tuolloin ymmärtänyt, että olin jo loppuunpalanut, ihan kaikkeen elämässä. Niin perhe-elämän helvettiin, kuin sitten työssä ylitin jatkuvasti oman jaksamiseni rajat.

Jälleen lähden tässä ja nyt hyvillä mielin töihin, olen kiitollinen saamastani työstä, jossa on sopivasti kaikkea juuri minulle ja koen työnkuvan omakseni. Näen edessä olevia kehitysmahdollisuuksia, sekä uuden oppinen ei pelota minua, kuten jokunen vuosi pelkäsin, etten enää oppisikaan uutta. Olin väärässä, koska minua rajoittivat niin monet virheelliset käsitykset itsestäni sekä olin edelleen tiukasti kiinni vanhassa, olin hyvin väsynyt ja loppuunpalanut sekä toivoton monissa asioissa.

Tänään näen mahdollisuuksia tulevassa, voin itse vaikuttaa siihen, mitä elämässäni on tai ei ole sekä osaan ennenkaikkea iloita hyvin pienistä asioista, joista myöhemmin kasvaa jotakin hyvin suurta ja ihanaa. Kykenen asettamaan itselleni pieniä tavoitteita, joita kohti kuljen ja kesällä tapahtui jotakin ratkaisevaa elossani, samoin terapiassa oli yksi käynti, jonka jälkeen olen kokenut paljon vapautumista oman itseni rajoittuneisuuden kanssa.

Tälä hetkellä tosiaan voin sanoa ohittaneeni yhden kauden elämässäni, ja olen todellakin uuden alussa, jonkin uuden alussa. Kaikki se hyvä on vielä kokematta, olen elänyt yhtä aikakautta ilmeisesti koko elämäni, vastoinkäymisten ja ikävien kokemuksien sekä synkkyyden läpi ja nyt saa jatkossa aurinko paistaa, ja voin elää ja hengittää valoisammilla poluilla.