Herään aamuisin niin paljon virkeämpänä ja se tuntuu kovin mukavalta. Siis jo se pelkkä herääminen uuteen päivään ei harmita, kuten aiemmin pahimmillaan jopa suututti, että nytkö jo on noustava.

Luulin ja kuvittelin nukkuneeni yöni hyvin vuosikausia ja olin kovin väärässä asian suhteen. No, jos et ole koskaan, siis oikeasti koskaan nukkunut oikeasti hyvin, niin eihän sitä tiedä edes mihin verrata. Lapsuudesta muistoni ivat samankaltaisia, ja olin siinä luulossa, että olen vain sellainen ihminen, joka ei tykkää herätä aamuisin ja että on minun ominaisuus tuo voimakas aamu-unisuus.

Jokatapauksessa nyt osaan arvostaa ihan eritavoin öitä, jolloin nukun kunnolla ja erityisesti aamuja, kun herään ja olo on levännyt. Ennen olo oli tosiaan semmoinen, että olin yön jäljiltä usamminkin väsyneempi, kuin illalla käydessäni nukkumaan.

Myöhäinen syksy, tämä hetki on itselleni tärkeää aikaa. Illalla muistelin, kuinka jännittyneenä odotin ensimmäisiä lumisateita, yksi niistä verhaisimmista tunnemuistoista, joissa on jotakin hyvää ja huomasin saavuttavani saman tunteen, jännityksen ja odotuksen alkavasta talvesta.

Nautin päivien hämäryydestä, kosteudesta ulkona. Kynttilöitä poltan läpi vuoden, silti tässä vuodenajassa on aina jotakin sellaista, mitä en osaa sanoin kertoa. Hämärässä ja rauhassa kotona neuloen ja kuunnellen äänikirjoja, saan levätä ja rentoutua. Huomaan myös, miten alan pyrkiä pois omasta sisäänpäinkääntymisestä, tosin hyvin vähän, mutta silti.

Olen tyytyväinen ja viihdyn omassa kodissani, en koe tarvetta poistua mihinkään. Toisin oli silloin ennen, kun kotiin oli ahdistavaa mennä ja lähdin sieltä aina pois, kun vain se oli mahdollista ja ahdistuin suunnattomasti itse omassa kodissani aikanaan. Minun olisi pitänyt ymmärtää monia asioita niin paljon aikaisemmin, mutta katsoin aina vain peiliin, ja syytin itseäni ja yritin muuttaa sen minkä voin itsessäni, toisen vuoksi.

Olin myös kovin läheisriippuvainen ja kun vihdoin sain kirjallisuutta käsiini asiasta, luin ja ahmin tietoa, joka vieläpä vahvisti minun luuloani, että ongelmat olivat yksin minun aiheuttamia. Tein ja yritin kaikkeni ja uskoakseni myös pääsin läheisriippuvuuden taakasta irti. Tuolloin en vain tiennyt niitä suuria salaisuuksia exän lapsuudenperheestä ja siitä, kuinka myös ex itse on vaurioitunut varhaisessa lapsuudessaan. Exän lapsuudenperheen ongelmia ei vain ollut olemassa, ne salattiin minultakin hyvin taitavasti ja olin todellakin siinä uskossa ihan vielä edellisiin vuosiin asti, että olivat jokseenkin tavallinen perhe. Kuinka väärässä olinkaan ja vaikka aavistelinkin avioliiton aikana paljon ihan oikeita asioita, minut hiljennettiin hyvin taitavilla keinoilla ja hetkittäin itsekkin uskoin kuvitelleeni asioita, joita koin tai näin ja opin kyseenalaistamaan itsessäni oikeastaan kaiken vuosien varrella. Halusin myös luottaa tietoisesti exään avioliitossa, en saattanut uskoa ikinä, että toinen voisi kyetä siihen kaikkeen tietoisesti ja kielsin uskomasta itseäni jopa sellaiseen, mitä ei voinut enää selittää toiseksi, vaan oli ihan silmieni edessä. Opin siis valehtemaan itselleni, uskottelemaan vain, koska en saattanut menettää omaa luottamustani toiseen.

Kasvaessani aikanaan aikuiseksi, halusin itse uskoa ihmisten hyvyyteen ja ns. aikuisuuteen. Kieltäydyin näkemästä muissa ihmisissä mitään pahaa, tai ns. vikaa. Onnistuin jotenkin kehittelemään mieleeni kuvitelman siitä, ettei aikuisten maailmassa olisi enää lasten hiekkalaatikkoleikkejä kaikkine mausteineen ja samaa siis vaadin itseltäni sekä puolisolta. Onneksi nykyisin tuo hyvän harha on jo kadonnut ja hiekkalaatikkoleikit jatkuvat ihmisten väleissä hautaan saakka. Olin sinisilmäinen ja osaltaan tuo hyvään uskomisen harha saattoi johtua siitäkin, kun kasvaessani lastenkodissa, malli aikuisista oli kovin ammatillinen ja siellä puuttui se normaali ihmisten välinen kanssakäyminen. Ja valitettavasti elämässä aikuiset ihmiset eivät toimi suhteissaan ammattimaisesti missään olosuhteissa, paitsi ollessaan esimerkkeinä lapsille.

Huh, ihmiset on ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassakin ja nykyisin jo käsitän, että harmaalla alueella suurin osa kulkee, ihanne on ihanne ja toisaalta paha on pahaa myös äärimmillään ollessaan. Kaikessa on nämä kaksi, ja inhimillisyys koostuukin osaaltaan siitä, ettei täydellistä ole olemassa ja täydellisen hyvän tavoittelu on sekin ajanhukkaa ja kuka muu siinä sitten kärsii eniten? Omasta kokemuksesta tiedän, että ainakin minä itse olen saanut kärsiä, koska en ole kyennyt käsittämään ihmisten keskeneräisyyttä, jonka voisi myös pahuudeksi tulkita tietyllä tapaa.