Täydellinen kehon hallinta? Semmoinen, ettet edes ripsiä räpäytä, ellet tietoisesti niin tee. Jokainen liike niin varovainen ja hallittu, huomaamaton. Jokainen askel, asennon vaihdos, kaikki mitä kädet tekee jne..Kasvojen ilmeet ja eleet tukahdutettu. Niin, ettei kukaan, joka sinua katsoo, voi sanoa tai edes arvata mitä tunnet, tai mitä koet.

Sellainen olen edelleen, kehonkielestäni ei voi päätellä tunteitani, ei sitä mitä mielessäni mahdollisesti liikkuu. Olen vuosikymmeniä ollut eleetön ja ilmeetön, harvasanainen viilipytty onnistuen piilottamaan toisten katseilta kaiken sen, mitä mahdollisesti voisi käyttää minua vastaan aseena, kuten exmies teki päivittäin, jatkuvasti. Jos minusta näkyi pilkahduskin jostakin tunteesta, hän käänsi näkemänsä minua vastaan saaden minut kokemaan suunnatonta syyllisyyttä ja epänormaaliutta. Joskus hän kosti omat tunteeni minulle, usein itseasiassa. Ex ei kestänyt minkäänlaisia tunnereaktioita, ei hyviä tai huonoja tunteita ja opin elämään hänen kanssaan niin, ettei minusta mikään näkynyt ulospäin. Niin pääsin itse helpommalla eläessäni hänen kanssaan.

Ei saanut iloita, koska se oli exälle heti merkki siitä, että olin hänen mukaansa käynyt paneskelemassa jotakin toista miestä, tai suunnittelin jotakin, jotakin joka ei koskaan kuitenkaan auennut minulle sen enempää. Ex suuttui aina iloisuudesta ja suuttuessaan sitten ei kuitenkaan riitaa seurannutta surua ja siitäkin surusta, tuli uusi riita, kuinka hänen mielestään itku tai kyyneleet olivat sairauden merkki, epänormaalia ja hän sellaista halunnut katsoa. Opin itkemään ilman kyyneleitä, sisäisesti huutamaan tuskan ulos.

Olen vasta eron jälkeen alkanut ymmärtää, että yksi jatkuvien ja päivittäisten riitojen aiheuttaja oli avioliitossa juurikin tunteet, joita ex voinut sietää edes lapsissaan. Nykyisinkin lapset peittävät isällään tunteensa, siellä kodissa ei ole olemassa tunteita, tosin ei ole sitä järkeäkään, mutta ovat sopeutuneet asiaan.

Ex käänsi oikeastaan kaiken normaalin omassa päässään epänormaaliksi ja epänormaalista tuli uusi normaali. Kaikessa.

Kolistelin yhtenä päivänä keittiössä ja voi kuinka se olikaan vapauttavaa. Se, että tekemisestä todellakin syntyy ääniä, on normaalia. Ei se, että kaikki tekemiset suoritan hiirenhiljaa, varoen tekemästä minkäänlaista meteliä, ettei kukaan tule kesken keittöhommien repimään hiuksista ja karjumaan suoraan korvaani, etten osaa mitään oikein, että minun pitää olla hiljempaa, jottei toinen häiriinny ja toinen saa olla rauhassa.

Elämästä kuuluu väistämättä ääniä, sehän on se normaali. Astioita laittaessa kuuluu ääntä normaalisti, meillä ei ole kuulunut. Kahvinkeitin pitää ääntä, ja sen lataaminen aiheuttaa normaalisti pienen äänen, ei meillä ennen tätä päivää. Ymmärsin, kuinka raskasta on varoa kolisemasta, miten lihakset ja koko kroppa on kovilla, kun jokainen liike kehossa on varovainen ja hallittu, hillitty. Ei mikään ihme, jos olo on jatkuvasti kankea ja koko keho laittaa vastaan tekemistä, kun se ei ole saanut vapaasti toimia.

Elimme siis lasten kuin kusi sukassa, hiirenhiljaa omassa kodissa, jonka pitäisi olla turvallinen kaikille perheen jäsenille. Ainoastaan se koti olikin turvallinen vain sille exälle, joka sai kaiken minkä halusi keinolla millä hyvänsä. Vauvat eivät itkeneet, lapset eivät näkyneet, elämä ei näkynyt milläänlailla siellä kodissa. Ei näy itseasiassa vieläkään, se "koti" on kuin lavastettu näyttämö, mitä se todellisuudessa onkin. Se antaa hyvän kuvan muille, jos siellä nyt joku kävisi kylässä. Siellä ei asu ihmisiä normaaleine elämäntoimintoineen, kaikki normaalius on kadotettu, pyyhitty pois.