Hyvä oloni on jatkunut pitkään ja saa jatkuakin, vaikka koko loppuelämäni.

Yksi omaa vaikeaa olotilaani ylläpitävä jatkuva takaumia aiheuttava ja ylläpitävä voima alkaa purkautua ja se lisää omaa vapautumistani jostakin lukosta. Niinkin arkinen ja päivittäinen asia, kuin kaikenlaiset kotityöt ovat tehneet elämästäni helvetin omassa arjessani. Ja miksi? Avioliitossa opin elämään ja toimimaan niin hiljaa, ettei tekemistäni asioista kuulunut ääntäkään, joka olisi laukaissut exässä syyn aloittaa minun sättiminen ja jokin älytön riita tai pahimmillaan väärä ääni väärään aikaan olisi saattanut myös saada nyrkin heilumaan, joten käntapään kautta olin oppinut olemaan kodissani hyvin hiljaa, hyvin huomaamaton kaikessa.

Ja nyt kun tuon ymmärrän, kehonkin pitää se sama oppia. Mitään pahaa ei tapahdu enää, vaikka ääntä kuuluisikin elämän normaaleista arkipäivän toiminnoista. Äärimmilleen viety hiljaisuus ja näkymättömyys ei ole tarpeen enää minun kodissani, minun elämässäni. Äänet saavat kuulua, kodin askareista kuuluu ääniä ja se on normaalia. Äänettömyys ei ole, paitsi yöllä muiden nukkuessa.

Se, että olen kokenut monet arjen askareet ylivoimaisina suorittaa, johtuu ihan siitä, että niihin on todellakin mennyt ylimääräistä energiaa paljon, on vaatinut kohtuutonta hallintaa koko kehossa lihasjännityksen, kireyden ja jatkuvan valppauden myötä.

Mitähän ihanaa tänään vielä ehtiikään olla, tapahtua? Huomenna, ylihuomenna ja koko viikolla?

Keskittyminen ja positiivisten asioiden huomaaminen ja niistä kiitollisuus auttavat yllättävän paljon, tosin huomaan samaan aikaan itsessäni sen, etten välttämättä muista eilisen päivän asioita eli nyt on tapahtumassa samaa, kuin avioliitossa aikanaan, eli tämä moodi minussa oli se, minkä avulla selvisin päivästä toiseen, unohtamalla autuaasti edellisen päivän ja heräämällä aamuisin täysin uuteen ja puhtaaseen päivään. Nyt en tohtisi kuitenkaan unohtaa tätä hyvää, mikä elämässäni on nyt.

Lapseni kulkevat omia polkujaan, juuri nyt saan olla jokaisen puolesta turvallisella mielellä ja iloinen heidän kanssaan elämissään olevista hyvistä asioista, jokaisella on jotakin omaa ja sellaista, mistä saa olla iloinen.

Osaan sivuuttaa ja ohittaa exän aiheuttamat ongelmien vyyhdit, vaikka yritystä sieltä suunnalta on ajoittain, en päästä häntä enää edes ajatuksiini, enkä edes lasten kautta. En myöskään paikkaa hänen vanhemmuuttaan, ei kuulu minulle. En myöskään kanna hänen vastuutaan vanhempana, enkä anna hänelle tilaisuutta paistatella vuodenisä ilmiön äärellä, niin että minä olen hiljaa taustalla hoitanut hänenkin velvollisuutensa ja hän sitten voi ottaa kunnian kaikesta lapsiin liittyvästä, ei. En suostu siihen enää, hoitakoon itse omat velvollisuutensa miten hoitaa, en suostu edes hänen yrityksiinsä laittaa minut tekemän työt hänen puolestaan.

Olen siis oppinut rajaamaan omaa toimintaani, olen oppinut näkemään mitkä asiat ovat hänen velvollisuutensa ja vastuunsa alla ja en haksahda siihen, miten hän laittaa lapset asialleen hoitamaan sen, mihin hän ei kykene tai halua tai jotain muuta. Yleensä kyse on siis lasten hankinnoista, perusasioista. Hänellä on velvollisuutensa, joten näyttäköön kykynsä, mitä ne ihmisetkin ajattelee, kun lasten asiat ovat hänen vuokseen sellaisella tolalla, kuin ne ovat? Ajatella, jos ihmiset saisivat tietää hänen huonommuutensa vanhempana? Ajatella, jos ihmiset saisivat tietää totuuden siitä, millainen hän todellisuudessa on, siellä neljän seinän sisällä? Millainen on vanhempi, jolle lapset eivät uskalla puhua? Miksi eivät voi puhua?