Mietiskelin tuossa, kuinka olen saanut nyt tähän asti kokea hyvin monenlaisia vaihtoehtoja ja osaan nyt sanoa paremmin oman kokemuksen perusteella, mitä haluan ja mitä en halua.

Sain aikani tehdä esimerkiksi pelkkää säännöllistä päivätyötä, joka sekin tuntui kovin haastavalta juurikin sen vuoksi, ettei monia asioita voinut tehdä ns. virka-aikaan tai se oli kovin haastellista ja tuli kalliiksi itselleni joutuessani ottamaan aina palkatonta vapaata.

Vuosia sitten erotessani, vuorotyö ei ollut edes vaihtoehto. Vuorotyö oli poissuljettu vaihtoehto lasten vuoksi hankalan exän vuoksi sekä sitten sen takia, ettei minulla ollut ihmistä kotiin lasten hoito-avuksi mikäli olisin ollut illat tai yöt töissä. Ja sen verran hankalia nämä tenavat osasivat olla, etten todellakaan olisi uskaltanut jättää heitä keskenään useiksi tunneiksi sekä hankala pitkittynyt erotilanne aiheutti myös omat hankaluutensa minun työskentelyyn exän syyttäessä millin mistäkin ja jos olisin käynytkin vuorotöissä, hän olisi vedonnut myös siihen, ettei lapset voisi elää arkea kanssani.

Onneksi sain kuitenkin tehdä päiväseltään työni. Vuosia vieri ja uuvuin kovin pahasti lisää jo ennestään uupumisen päälle. Eron aikaan olin elämään itseensä jo hyvin uupunut, tilanne avioliitossa oli liian rankka vuosia, pienet lapset, jotka hekin kärsivät traumaattisista kokemuksista ja yrittivät selvitä kukin tavallaan oireillen milloin mitenkin. Kun olisin tuon ymmärtänyt silloin? Kun en olisi pelännyt niin paljoa totuuden kertomista avioliiton aikaisista tapahtumista ja sen jälkeen. En edes ymmärtänyt olleeni uuvuksissa, väsynyt kaikkeen elämään. Yritin sinnikkäästi tehdä parhaani ja jatkaa elämää eteenpäin siinä kuormittavassa tilanteessa silloin.

Aikanaan totuin ja lapseni tottuivat vuorotyön epäsäännölliseen rytmiin. Ongelmaksi koinkin sitten sen, kun koululaisia alkoi perheessä ja heidän elämänsä vaati säännöllisyyttä, koulu ei jousta vanhempien työaikojen mukaan, kuten vuorohoito lasten ollessa alle kouluiän.

Tänään huomaan vuosien vierineen, olen päässyt yli siitä ajasta, siitä tarpeesta, että työni pitää olla vain päivätyötä. Ja ilokseni pääsen jälleen vuorotyön epäsäännölliseen rytmiin. Vielä kotona asuvat lapset ovat ilokseni jo niin isoja, että he eivät enää edes tarvitse vanhempaansa oikeastaan muuhun kuin rahan antamiseen kärjistetysti, eli teini-ikä on arkea ja koko ajan kasvavat isommiksi. Lapset kaipaavat myös omaa aikaa, omaa rauhaa ja pieni etäisyys onkin ihan ok. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että se kaikkein kriittisin vaihe alkaa olla ohitettu ja lapset voivat tällä erää olosuhteisiin nähden hyvin, mikä taas mahdollistaa minulle sen, että voin omalta osaltani alkaa jälleen vuorotyöläiseksi, koska minun ei tarvitse olla huolissani lasten pärjäämisestä kotona tai siitä, että arki muuttuisi liian kaaoottiseksi lapsilla.

Suunnittelin aamusella itselleni uudenlaista rytmitystä elämääni, jonka avulla saan kaaoksen vältettyä vuorotyön vuoksi. Olen niin salaa mielessäni odottanutkin tätä hetkeä, että asiat olisivat lapsilla niin hyvin, ettei heidän oireilunsa estäisi minun työntekoa, kuten se on tähän asti ajoittain senkin tehnyt. Tai sitten olen myös itse ollut hyvin uupuneessa olotilassa ja oma työnteko on ollut mahdotonta sen vuoksi.

Pikkuhiljaa siis voin sanoa, että paluu normaaliin elämään on alkamassa, vihdoinkin. Ja nyt kun vielä opin elämään niin, etten uuvuta itseäni lasten kanssa, tai työssä.

Eron aikoihin minulla oli paljonkin tavoitteita oman elämäni suhteen ja jouduin yhdestä jos toisestakin antamaan periksi mahdottoman eron jälkeisen tilanteen ja lasten vuoksi. Onneksi kuitenkin laitoin lapset etusijalle, nyt huomaan sen kannattaneen. Ja toisaalta, onneksi en tunnistanut omaa uupumusta, yritin jaksaa hampaat irveessä vielä silloinkin, kun olisi pitänyt jo kaiken järjen mukaisesti olla nousematta sängystä.

Positiivia asioita tähän väliin tai loppuun muutamia, eli sain lasten vanhoja tavaroita pois ja tienasin hieman rahaakin. Lapset tuntuvat olevan tasapainossa ja koulut on lähteneet ihan hyvin käyntiin. Olen liikkunut ulkona paljon, eilen kävelin kahdeksan kilsaa ja tänäänkin ehdin jo aikaisin aamusta pikku lenkille. Huomaan elistöni käyneen hitaalla, hormonitoiminta on ollut kovin sekaisin ja huomaan positiivisia tuntemuksia siitä, että keho alkaa jälleen toimia hieman paremmin. Ajatus on kaikkeen oikeastaan kovin luottavainen ja asiat kyllä jotenkin järjestyvät tai saadaan järjestymään.

Pitää nyt vain takoa itselleni päähän uudenlainen rytmi elämään, ja toivoa kaikkein parasta kaikkeen!