Terapiassa tapahtui jotain hyvää vihdoinkin, yleensä olen sieltä lähtenyt hieman hämilläni, joskus jotain ymmärtäneenä kiitollisena siitä sitten. Nyt, en tiedä mitä taikoja terapeutti teki, mutta lähtiessäni olin helpottunut, jokin sisältäni pääsi todellakin pois.

Kotona sitten olin peräti iloinen, jaksoin tavoistani poiketen jatkaa hyvällä menestyksellä arkeani ja sitten...

Miesystävä tulee kotiin kesken kaiken, jo klo 15 aikaan tuoden mukanaan vakuumissa pakattua lohta. Istun hyvällä mielellä parvekkeella, nautin viimeisistä lämpöisistä hetkistä ennen pakkasia, aurinko paistaa ja koen kaiken olevan paremmin kuin hyvin pitkiin aikoihin.

Minä: xxxxxxx Ei muuten pidä kalasta, muistatko? Saa sitten syödä muussin kanssa niitä lihapullia...

Miesystävä: Ai jaa, no ei sitten syödä kalaa ! poistuen parvekkeen ovelta kääntyen kannoillaan ja puhuen vielä jotakin itsekseen tyypilliseen tapaansa tehostaen mielenpahoitustaan kantapääkävelyllä ja käsien heiluttelulla.

Miesystävä puhelee itsekseen, kuinka lapsi ei voi vaatia toista ruokaa, jos ei pidä kalasta ja hän ei enää koskaan tuo kalaa kotiin jne...

Istun itse vielä hetken ja tajuan , että toinen veti kilarit sanoistani, sanoessani, ettei lapsi pidä kalasta. Me kaikki muut kyllä pidämme suuresti ja on todella harvoja ruokia, mitä lapset eivät söisi ja yhdellä on tosiaan tuo kala. Kalan vuoksi olemme riidelleet tämän lapsen kanssa kesän aikana useasti, lapsi saa kauheat kilarit nälässään, ja ei suostu syömään kalaa. Ei ole tarjottu kuitenkaan muuta vaihtoehtoa tilalle, sillä jokaiselle ei eri vaihto-ehtoja aleta tarjoilemaan, syököön ateriasta sitten mitä syö, mutta erikseen ei tosiaan mitään muuta tarjoilla, koska ei ole allergiaa.

Jääkaapissa nyt sattui olemaan miesystävän itse ostamia valmiita lihapullia, avaamaton paketti, vaikka olemme sopineet, ettei semmoisia ostella meille terveyssyistä. No, siitähän tämä mies kilahti, kun sanoin lapsen voivan syödä niitä valmiiksi jo aikaisemmin ostettuja lihapullia kalan sijasta...

Miesystävä tuli siis aikaisemmin kotiin, iloisena ostettuaan lempiruokansa, lohen. Itse huokaisin kuullessani kalasta mieleeni nousi ensimmäisenä lapsen kanssa käydyt tilanteet aiemmin kesältä juuri tuon kyseisen ruuan tiimoilta ja hälusin välttää jo etukäteen myöhemmin ruokapöydässä kehittyvän tilanteen lapsen osalta, kun ilmoittaa vihaavansa kalaa ja ei syö ja olisi nälkä ja kiukku puskee esiin pelkästä nälästä ja muusi on tyhmää syödä paljaaltaan. Ymmärrän, mutta miesystävä ottaa loukkauksena asian ja alkaa vaahdota siitä, kuinka kehitysmaalapsilla ei ole ollenkaan ruokaa ja lapsen pitäisi ymmärtää olla valittamatta yhtään mistään ruokaan liittyvästä, miehelle ruoka on pyhä asia, jota ei kritisoida ja keskustelu ruokaan liittyvistä mieltymyksistä on mahdotonta.

Niin kävi, että miesystävä otti asian niin, että lapsi on nyt vaatinut itselleen erikoiskohtelua ja vaatii toista ruokaa itselleen, koska lapsi ei pidä kalasta. Se, ettei lapsi pidä kalasta, on henkilökohtainen valinta olla pitämättä ja olla syömättä. Se on puhtaasti lapsen valinta, on syönyt sitä pienempänä ihan hyvällä ruokahalulla ja ehkä tykännytkin siitä. Jotakin on sitten tapahtunut ja ei enää pidä. Se on ihan ok, koska lapsella ei ole taipumusta olla ronkeli ruuoissaan, on kaikkiruokainen ja kyse ei ole edes kiukuttelusta tai muustakaan. Hän vain ei pidä kalasta ja sillä sipuli.

Miesystävän mielestä en olisi saanut käyttää jääkapissa olevia lihapullia kalan vaihtoehtona, vaan lapsen olisi pitänyt sitten syödä pelkkää perunaa ja muita lisukkeita sitten nälkäänsä. Hän jotenkin väänsi mielessään asian niin, että lapseni vaatii erikoiskohtelua ja muuta vaihtoehtoa kalan tilalle. ja kyse ei ollut tuosta, lapset eivät olleet kotiutuneet edes vielä tuossa vaiheessa, kun kävimme tätä "keskustelua".

Loppujen lopuksi  mies sitten tuumasi, että meillä on lasten mielestä huonoa ruokaa ja eivät syö sen vuoksi eli jälleen kuvittelua ja luuloja. Olin itse jo miehen ristiriitaisesta käytöksestä ja ymmärtämättömyydestä vihainen ja vahvistin hänen luulonsa, sanoin, ettei olekaan hyvää ruokaa, se ei kelpaa edes lapsille.

Valmistin aterian, söimme. Miesystävä kellisti itsensä sohvalle ja alkoi muka katsomaan elokuvaa, kuorssi koko ensimmäisen elokuva-ajan. Muksut olivat tulleet sillävälin kotiin ja odottelivat vuoroa pelaamaan, kyselivät milloin saisivat pelata. Sanoin, että katostaan nyt, koska tuo tuosta sohvalta herää ja kysytään sitten. No elokuva loppui, hän nousi ylös ja kysyin hänen apuaan pihan siivoukseen, niihin asioihin erityisesti, jotka hän on jo useasti luvannut useamman kuukauden hoitaa pois pihaa rumentamasta jne. Miesystävä mutisi jotain, ettei jaksa ja ei millään huvittaisi, kun on ollut töissään ja väsyttää  ja alkoi samoin tein etsimään uutta katsottavaa, hän ajatteli vielä toisen katsoa. Kysyin, oletko tosissasi, tultuasi aikaisemmin, paljon aikaisemmin kuin normaalisti ja jaksat kuitenkin elokuvaa kuorsata jo toistamiseen.   Siinä kohtaa pyysin, että laittaa semmoisen, jota lastenkin silmät kestävät eli huomioi ikärajat. Siitä ei ollut innoissaan ja kuorsaaminen jatkui seitsemän minuutin kohdalla. Lapsi ihmetteli, voiko hän pelata, kun toinen kerta nukkuu ja kuorsaa siinä.

Tuossa välissä yksi lapsista oli tiuskinut minulle, kuten juuri hänen tapaansa kuuluu kohdella ihmisiä, tiuskien ja ivaten. Pahoitin mieleni, en osannut sanoa sitä hänelle, koska hän ei ymmärtaisi ja perustelin puheeni, joka oli saanut lapsen tiuskimaan ja poistuin paikalta.

Olin hieman hämmentynyt, olin ristiriitaisessa olossa ja ihmettelin, mitä tässä perheessä on tapahtumassa. Yksi kuorsaa sohvalla muka katsoen elokuvaa, yksi odottaa kärsivällisesti pelivuoroa ja muut ovat kuka missäkin omissa oloissaan. Olin unohtanut kaikki sen päivän omat suunnitellut tekemiseni, ihan siinä kalaisessa keskustelussa ja mietin, mitä tämä tällainen on oikein? Nyt ei ole kaikki kohdillaan. Minua ahdisti aivan sairaasti, tilanne oli kuin edellisestä elämästä sillä erotuksella, ettei tarvinut pelätä turpiin saamista avun pyytämisestä tai oman näkemyksen esilletuomisesta.

Hetken katselin kotiani ja sitä näkyä, mikä edessäni oli, ahdistus alkoi jo oksettamaan. Voin pahoin, ja samalla toivoin, että olisi ollut joku, jolle olisin voinut jakaa juuri sen hetken, tai olisin kykenevä lähtemään itsekseni edes lenkille. Päätin poistua ennenkuin hermostuisin ja suuttuisin itse, miesystävä oli ilmeisen suuttunut siitä, että muksu ei pidä kalasta ja joutui huomioimaan lapset elokuvavalinnassa ja joutuisi myös jakamaan tv aikaansa lasten peleihin.

Tein toisin, päätin lähteä pois, ennenkuin oma vihani saisi minut raivon valtaan ja huutamaan suuni puhtaaksi miehen käytöksestä, minua ja lapsia kohtaan. Lähdin ulos, ajoin autolla siihen ainoaan paikkaan, mihin voin mennä eli mummolle. Ihan kuten ennenkin silloin avioliitossa, silloin kun pääsin pakenemaan lasten kanssa exän hulluutta ja kun alkoi ahdistaa ilmapiiri. Lähtiessäni mies kysyi minne olen menossa, sanoin mummolle, ja yhenäkin mies olikin täydessä tarmossa lähdössä mukaani, ihan kuin ei olisi väsymystä, ihan kuin ei olisi elokuva kesken ollenkaan ja siis kuorsaus. Lapsiani kysyin mukaani, he eivät halunneet lähteä ja miehelle sanoin, ettei tarvitse vaivautua. Jos hän ei jaksa auttaa minua pihan kanssa, ja jos ei jaksa muuta kuin tuijottaa kuorsaten elokuvaa niin jää vaan kotiin huilaamaan ja lapäämään, en tarvitse hänen läsnä-oloaan juuri nyt.

Olin sanaton, olin ihmeissäni. Ei aikuinen mies voi olla tuollainen, lapsellinen ja kilahtaa semmoisesta asiasta kuin että lapsi ei pidä kalasta. Petyin miehen laiskuuteen, siihen, kuinka hän lupaa ja lupaa unohtaen kaiken. Vedoten väsymykseen ja milloin mihinkin keksien tekosyitä omalle saamattomuudelle ja laiskuudelle arjen asioissa. Petyin jälleen miehen lapselliseen ja vanhanaikaiseen ymmärtämättömyyteen sekä siihen, että opettelen pyytämään apua, ja sitten en sitä kuitenkaan saa. Petyin siihen, miten miehestä on kuoriutunut yksi lapsi muiden joukkoon.

En osannut kertoa muille olevani pettynyt, en osanut sanoa olevani loukkaantunut ja vihainen sekä hämilläni miehen ristiriitaisuuksiin.

Illalla tulin kotiin, pihaa oli yritetty putsia, ihan hyvä yritys kyllä. Keittiö oli laitettu, juuri kuten illalla se pitääkin olla, valmiina seuraavaan aamuun. Edelleen olin vihainen miehelle, kysyin, kuinka hän voi olla niin lapsellinen, että suuttuu lapsen mieltymyksistä? Mies ei pidä sienistä, kysyin olemmeko me unohtaneet hänen inhonsa niihin ja olemme tietentahtoen tarjonneet hänelle sienisiä ruokia? Kysyin, olemmeko me suuttuneet hänelle siitä, jos hän joskus sanonut ettei pidä jostakin ruuasta ja niitä onkin jo useampi, sanoin hänen olevan huono malli lapsille, koska hän itse valikoi mitä syö ja ottaa itse jääkaapista korvaavia ruokia, jos ei jokin miellytä pöydässä.

Jokaisella on oikeus tykätä ja olla tykkäämättä, kukaan ei voi pakottaa syömään semmoista mistä ei pidä ja lapsen kohdalla tiedän, että hän on urhoollisesti koko pienen ikänsä syönyt sen, mitä on tarjottu, myös sitä kalaa ja yhtenä päivänä hän tullut siihen tulokseen, ettei pidä kalasta ja se on ihan ok.

Miehellä on myös oikeutensa olla pitämättä sienistä ja emme niitä syö, koska emme pidä niistä muutkaan. Kysyin, mitä jos minä tarjoan sienikeittoa hänelle seuraavalla aterialla ja kiellän ottamasta mitään muutakaan, koska jos tarjolla on sieniä niin niitä pitää syödä, koska on olemassa lapsia, joilla ei ole ruokaa ollenkaan.

Hänellä olisi oman mielensä mukaisesti oikeus olla syömättä sieniä ja ottaa jotain muuta korvaavaa syömistä, mutta lapsella ei ole sitä samaa oikeutta hänen mielestään. Minu olisi pitänyt miehen näkemyksen mukaisesti tapella ruokapöydässä lapseni kanssa ja pakottaa hänet syömään kalaa tai sitten lapsen olisi pitänyt olla nälässä syöden pelkkää muusia ja lisukkeita.

Miehen mielestä annan lapselle periksi, koska en pakota häntä syömään kalaa, jota inhoaa ja jota on syönyt vuosikausia eli kyse ei ole uudesta mausta, ei siitä, että ollisi ennakkoluuloinen uudelle asialle. Miehelle on ylivoimaisen vaikeaa ylipäänsä ymmärtää, että lapset saavat tehdä omaan elämään liittyviä, ikäkauteen sopivia päätöksiä ja että minä luotan lapsiini tietyissä asioissa, että lapset itse myös tietävät, mikä on heille hyväksi ja mikä ei ole joissakin jutuissa.

Miehelle on ylivoimaista ymmärtää, kuinka nykypäivän lasten kanssa eletään, kuinka lapset otetaan mukaan perheeseen ja heidän mielipiteitään kysellään. Sehän ei tarkoita, että lapset päättävät tai hallitsevat kuten mies olettaa suuttuessaan minulle, kun kuuntelen lapsiani, kysyn heiltä myös heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään ja jo ihan sellainen asia on miehelle omituista, että kunnioitan lapsiani tuntevina, kokevina, näkevinä jne ihmisinä.

Vanhanaikaisuus näkyy jälleen niin selvästi aiheuttaa paljon mielenpahoitusta. ja vaikka kuinka yritän perustella asioita minkäkin tieteen ja tutkimusten valossa, hän ei ymmärrä. Lyttää jopa lyttyyn kasvatusalan ammattilaiset, jos ei toiminta ole miehen vanhanajan käsityksen mukaista. Enää ei valitettavasti lapsi ole kohde, vaan lapsi on aktiivinen toimija, ikätasonsa mukaan kykenevä vaikuttamaan omaan elämäänsä positiivisesti, ja mitä pienempänä oppii omat mieltymykset jne, niit on helpompi myös laajentaa ...Avara katse entisen putkiajattelun sijaan.

Mikä eilisestä nyt teki niin poikkeavan, että päätin kirjoittaa? Se, että terapiassa ymmärsin patoavani omat tunteeni itseeni ja sivuuttavani ne täysin. En osaa pukea tunteita, koska en kiinnitä omiin tunteisiin mitään huomiota, sivuutan ja ohitan. Keskityn liikaa toisten tunteisiin, toisten huoliin ja asioihin ja oma itse jää kaikin osin huomioimatta. Kohtelen itse itseäni kaltoin, jos kukaan muu ei sitä tee. Annan toisten loukata minua, annan toisten puhua minulle rumasti, annan kävellä ylitse ja alistun kaikkeen kiltisti.

Eilinen oli poikkeava siinä mielessä, että opettelin tuntemaan kehollisesti, miltä hyvä olo ja posiitiiviset tunteet, kuten ilo tuntuvat. Ja se hetki hävisi sillä sekunnilla, kun muistutin miesystävää, ettei lapsi pidä kalasta ja voisi siis syödä jääkaapista ne lihapullat pois. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka aikuinen ihminen voikaan toimia silleen kuin nyt mies toimi, ja vielä omassa päässään olettaen, että lapsi, joka ei ole edes kotona, olisi jotenkin vaikuttanut minun päätökseen siitä, että kalan sijasta voi syödä lihapullia. Miten sanoa, että lapsi on vaatinut saada kalan tilalta parempaa, jos lapsi ei edes tiedä kotona olevan kalaa ruuaksi ja ehdotus täysin omani, koska niit lihapullia nyt sattui olemaan. Itsehän miesystävä ne viikonloppuna osti, joten?