Viileät aamut, iho menee kananlihalle parvekkeella käydessä ja ilma on raikas. Enää ei tarkene ihan pikkuisissa hepenissä piipahtaa ja on kaivettava lämmintä palttoota kaapista.

Ensimmäiseksi opettelen taas kysymään itseltäni, mitähän mukavaa ja positiivista tänään on tiedossa?

Eilen vanhimmat lapseni yhteistuumin päättivät viedä minut ulos syömään, ilmeisesti lukivat minua ja näkivät, etten millään jaksaisi vääntää sapuskaa. Olinhan jo aamusta alkanut keitellä mehua mustikoista. Muutaman litran sainkin mustikkamehua pakkaseen, ennen en ole voinut mustikoita hukata mehunkeittoon, mutta kävin keräämässä alkuviikosta toisenkin ämpärillisen ja ajattelin mehua, koska viinimarjasato jäi kovin pieneksi tänä vuonna ja mehua tuli jokseenkin vähän.

Päivällistä tuupertumistani petiin aiheutti myös neljän kilsan kävely, joka vei voimani ihan täysin. Kävely oli kuitenkin yhtä mukavaa, kuin se on aina ollut ja mielelläni enemmänkin tekisin nuita lenkkejä, mutta kun seuraus on sitten tuo uupuminen, koko loppupäivä menee jalattomana ja selkärangattomana huilaten koko pituudeltani.

Pakkaseni on täynnä, eihän tuo minikokoinen säiliö riitä siihen määrään, mikä olisi riitettävä, vaan kun ei tähän talouteen mahdu isompaa, ei ole paikkaa sellaiselle. Puolukkamehua halauaisin vielä valmistaa, sekä vähän pakkaseen kokonaisia talven puolukkaisiin ruokiin.

On kuitenkin hyvä huomata, miten tulen onnelliseksi pikkuasioista, kuten juurikin näistä syksyn puuhasteluista marjojen parissa. Tätä olen niin kaivannut elämääni ja nyt sitä on myös elämässäni.

 

 

Tässä olisi kuva, jos viitsisin ja jaksaisin opetella siirtämään koneelle kuvia kamerasta. Ehkä jonain hetkenä sitten.....