Muutama keskeneräinen artikkeli, siellä on turhan raakaa tekstiä vielä julkaistavaksi, ehkä jo parin vuoden päästä aika on kypsä niillekin? Jostain syystä vieläkin hävettää ja pelottaa omat kokemukset tai omat ajatukset asiaan liittyen, siis aiempaan avioliittoon.

Viikonloppuna puuhat kotosalla jäivät hieman kesken, koska pyykinpesukone päätti syöttää vedet lattialle, eikä koneen rumpuun. Onneksi pesukoneen sai vielä kuntoon ja pääsin jatkamaan siitä, mihin jäin kotihommien kanssa. Innostuin myös leipomaan, siitä on liian pitkä aika, kun olen vapaa-ehtoisesti jotakin tehnyt. Sain jopa pakkaseen pelastettua muutaman mustikkaisen muffinin.

Isoimmat muksuni ovat hekin uusien asioiden äärillä, saavat huomata kuinka asioilla on tapansa järjestyä parhain päin. Yritän heitä kannustaa luottamaan elämään ja siihen, ettei kannata ahdistua muutosten mukana, asenne on loppujen lopuksi hyvin tärkeä kaikessa elämässä. On toki normaalia hieman panikoida ja järkevääkin miettiä omaa elämää monista eri näkökulmista, se ei silti estä toteuttamasta omaa unelmaa ja haavetta ja mennä kohti sitä elämää, mitä tahtovat. Olen tukena aina, tekivät millaisia päätöksiä tai muutoksia elämässään. Oikeastaan ainoa varma asiahan ihmisen elämässä onkin muutos. Mikään ei pysy täysin samanlaisena vuodesta toiseen, elämä muuttuu ja jos on menossa kohti omaa unelmaa, niin siitä vain, kannatan.

Niin tein itsekin aikanaan, elin todeksi omaa unelmaani, kunnes ymmärsin joutuvani maksamaan siitä lystistä turhan kovaa hintaa ja sehän ei ollut oikein. Muistelen, kuinka haukoin henkeäni ja yritin saada happea silloisen kotini kodinhoitohuoneen lattialla polvillani, laittaen pyykkiä koneeseen ja itkusta ei tullut loppua. Tilanne oli joko/tai. Olin siihen asti alistunut, jopa omaan väistämättömään kuolemaani, jonka ajankohtaa en voinut kuin aavistella iltaisin miettien, joko tänä yönä kenties ja sitten kun jokin eloonjäämisvietti alkoi puskea ulos, en osannut kuin itkeä yksin ollessani.

Ikäänkuin menetin ja hylkäsin kaiken siihen asti elämässäni olleen, niin hyvän kuin pahankin. Arvoni kokivat niin suuren kolauksen ja totuus omasta helvetillisestä tilanteesta tuolloin alkoi valjentua yhä selvemmin.

Putosin täysin tyhjän päälle viimein erotessani, en tiennyt tosiaankaan, kuinka selviytyisin edes seuraavasta päivästä ja nyt huomaan vuosien vierineen. Joskus kysyn itseltäni, olenko nyt onnellinen ja en osaa vastata rehellisesti. Olen ja en ole. Riippuu mistä ja miten katson asiaa.

Olen eron jälkeen joutunut elänyt kuin sumussa, elämäni on toisella tapaa ollut helvetillistä sietämistä. Yritin mennä ja jatkaa elämässä eteenpäin senkin hinnalla, että uupuisin, aina uudelleen ja uudelleen. En tunnistanut uupumista, sehän oli ollut minun normaali olo avioliitossa.

Mitä teen esimerkiksi vapaudella, kun jokatapauksessa olen itse eristänyt itseni kotiini? En ole kyennyt eron jälkeen solmimaan yhtään ystävyyssuhdetta, toimeentuloni on jatkuvasti hataraa oman jaksamiseni vuoksi, ja nyt kehoni on täysin loppuunajettu, kiitos edellisen vuoden pinnistelyn.

Tällä hetkellä en osaa haaveilla, ja jos jotakin mietinkin, torppaan itse ajatukset mahdottomina.