Mitä hyvää ja kivaa tänään? Tuota lausetta yritän muistaa aamuisin.

Ensiviikolla olisi jälleen sopeuduttava jokasyksyiseen lasten kouluarkeen, eli vihdoin ja viimein tuttu arki koittaa helpottaen omaakin elämää. Tänä kesänä tuumasin, että loma saa tuntua lomalta ja lapset on jo niin isoja, ettei tarvitse enää pitää kiinni niin turhantarkasti kaikista asioista. Uskon, että kannatti höllätä ja lomalta arkeen paluu sai loman tuntumaan lomalta.

Vielä olisi yhdet juhlat tiedossa, ellei nyt uusi korona-aalto peru niitä jo toistamiseen. Selvisin ahdistumatta edellisistä juhlista minulle vieraiden ihmisten parissa ja hetken saan vielä jännittää tosiaan niitä tulevia.

Viime aikoina olen ilokseni tehnyt kaikenlaisia elämään kuuluvia asioita kokematta kamalaa syyllisyyttä tai häpeää. Olen päässyt pienen askeleen eteenpäin. Syksyn oma pieni tavoitteeni olisi opetella käymään kävelyillä ihan itsekseni. Ajankohtaa en osaa enää muistaa, milloin olen alkanut ahdistua yksin liikkumisesta. Nuoruudessa ja lapsuudessa en tällaista ongelmaa muista omanneeni, joten sen on oltava seurausta ikävästä avioliitosta ja sen ajalta. Tosin, ilmeisesti  totuin kulkemaan aina lapset mukanani, aina oli joku rattaissa, pyörällä, kävellen jne mukana ihan kaikkialla, minne pääsinkin lähtemään viimeisinä vuosina salaa ulos kodista.

Minun pitäisi kuulema etsiä itselleni jokin kansalaisopiston kurssi. Selasin esitteen kahteen otteeseen läpi, kuten olen tehnyt joka syksy ja siellä ei ole minulle mitään, ei kerrassaan mitään sellaista, mikä olisi kiinnostavaa tai kokeilemisen arvoista. Aikanaan olisin palavasti halunnut päästä, ja kun en koskaan saanut lupaa exältä, päätin etten edes sylkäise sinne päin, eli unohdin kaikenlaiset viihdykkeet kurssien muodossa ja tyydyin olemaan vain kotona ja töissä.

Omista päätöksistäni, niistä suurista on todella vaikeaa luopua. Kuten nyt tuo päätökseni, etten koskaan astu jalallani yhdellekään kurssille mitä olisi tarjolla. Kun olen jotain päättänyt, en todellakaan osaa päätöstäni pyörtää ihan heppoisin perustein. Ei minulla nyt olisi mitään syytä olla menemättä, tai sitten on monta, niitä jotka jotka muutoinkin hankaloittavat elämääni ja rajoittavat. Ehkä nyt ensin minun pitäisi opetella menemään ulos, muutoinkin kuin autolle ja siitä pois.

Ehkä pitäisi opetella kipaisemaan postilootalle, päivittäin eikä viikottain. Viemään roskat ihan vain viedäkseni ne, eikä samalla kun olen menossa muutenkin autolle. Kansalaisopiston kurssit tähän hetkeen on itselleni ihan liikaa vaadittu, se onkin tässä se yksi ongelma, jonka kauhea avioliitto orjamaisissa olosuhteissa eläen on minulle aiheutunut. Vältän kaikin tavoin muita ihmisiä, en pidä vieraiden ihmisten kohtaamisesta, en tutustumisesta.

En saa aikaiseksi ilmoittautua millekään kurssille, koska en yksinkertaisesti halua. En ole valmis tai kykenevä kohtaamaan yhtään ylimääräistä ihmistä, en halua ottaa sitä riskiä, että joudun jälleen pettymään johonkin ihmisten tyypillisiin ominaisuuksiin, kieroiluun ja sen semmoiseen paskan puhumiseen. En jaksa sitä semmoista.

Mikä normi se semmoinen on, että ihmisen olisi tavattava muita ihmisiä? Jos ei halua, jos ei viihdy muiden seurassa, vaan ahdistuu ja kokee tulevansa hulluksi juuri sillä sekunnilla? Pelkkä sosiaalisuus tai sen muka hyödyt ovat pahempia omalla kohdalla kuin eristäytyneisyys ja yksinäisyys. En kaipaa elämääni ihmisiä, en enää.

Olen sopeutunut olemaan yksinäni, olenhan sitä ollut vuosikymmeniä ja se halu on kadunnut niihin vuosiin. Kipinä sosiaalisuuteen on poissa, en tahdo ja ei kiinnosta. Muut ihmiset ja heidän seuransa ei kiinnosta minua, olkoon kuin omituista muiden mielestä, en jaksa kenenkään kanssa jakaa yhtään mitään. Oma perheeni riittää minulle vallan mainiosti. 

Joskus olen kärsinyt yksinäisyydestäni, joskus kaipasin ystävää, ihmisiä ja sosiaalisia kontakteja, mutta sekin on jo mennyt. Olen sopeutunut, ja en koe enää oloani hyväksi siellä, missä on ihmisiä, ahdistun ja vetäydyn pois.

Korona-aika on itselleni tietynlainen helpotus. Välimatkat ihmisiin, ei ole ruuhkaa oikeastaan missään, missä piipahdan ihmisten ilmoilla. Saa olla pitkän välimatkan turvin ja ei ole mahdollisuutta sosiaalisuuteen. Nyt voni hyvällä syyllä toimia itselleni luontaisella tavalla ihmisten ilmoilla, voin ottaa sen pitkän matkan etäisyyden toiseen, toisiin. 

Joskus olen vuosien vieriessä joutunut esimerkiksi kaupankassajonossa huomauttamaan liian innokkaalle takana jonottajalle, ettei tarvitse liian lähelle tulla niskaan hengittämään, joskus saan itseni ja seuraavan jonottajan väliin kärrin, joka selvästi sitten ärsyttää sitä takana oleskelijaa, jolla on olevinaan kiire ja joka ei ymmärrä, miksei voi yhtään lähemmäs askeltaa, ei en siedä liian lähelle tulevaa ihmistä, en vierasta varsinkaan ja minun hyväksi kokema näkymätön turvaväli on aina ollut useamman metrin, ja siirryn aina automaattisesti poispäin, mikäli joku tulee liian lähelle.