Mitäpä olenkaan toivonut? Mitä olen yrittänyt sanoa itselleni päivittäin?

Ihanaa, asiat alkavat omassa elämässäni järjestyä vähän kerrallaan tai oikeastaan suurin harpppauksin. Hain ja sain työtä, puolikkaalla työajalla, ihan huippua. Jännitin haastattelua todella paljon, ja selvisin siitäkin ehjin nahoin. Työ on sellaista, jota voisin luonnehtia unelmieni työksi. Elementit työssä ovat semmoiset, mitä olenkin mielessäni toivonut tajuamatta, että sellainen työ on olemassa oikeasti. Olen saanut asiaa pohtia rauhassa yli puoli vuotta, eli mikään hetken mielijohde tämä ei tosiaankaan ollut tai mikään nopea ratkaisu.

Olen kiitollinen siitä, miten asiat lähtevät yksi toisensa perään ratkeamaan, selviämään juuri parhain päin, juuri niinkuin on toivonutkin. Osa-aikatyö on ihan huippu tähän hetkeen itselleni, ihan paras ratkaisu mahdottomaksi kokemaani edeltävään tilanteeseen. Olen kiitollinen siitä, että kuukaudessa työpäiväni jäävät noin 12 päivään ja saan siis palautua ja aikaa myös toipumiseen muuten. En osaa olla huolissani edes vajaasta toimeentulosta, koska luotan pärjäämiseen nyt paremmin kuin ennen.

Mielialani on sidoksissa fyysiseen jaksamiseen ja kun olen sinnikkäästi jaksanut illalla ottaa nukahtamisen ja nukkumisen avuksi pillerin luontaistuotehyllyn tarjonnasta, olen nukkunut ja nukahtaminen ei ole kestänyt koko yötä. Olen ilokseni saanut nyt huomata, miten parempi yöuni on jo itsessään tuonut virkeyttä päivään. Aamuisin olen myös jaksanut sinnikkäästi napsia joitakin vitamiinejä kortisonin kanssa. Ja en tiedä, onko päivittäisellä luomusitruunavedellä osansa tähän uuteen virkeyteen, joka tuntuu kohoavan aina vaan. Vauhtini on kiihtynyt myös askelmittarin mukaan, kun vielä jokin kuukausi takaperin kävelin, siis laahustin kahden kilometrin tuntivauhtia ja olin aivan näännyksissä jo ensiaskeleista, niin eilen illalla huomasin lainalemmikin kanssa ulkoillessa, kuinka oma kävelytahti on kiihtynyt viiteen kilometriin tunnissa, ja samainen kävelylenkki meni ennen kahteen tuntiin, mikä eilen vajaassa tunnissa oli käveltynä.

Olen siis vuosikausiin virkeämpi, ja nyt osaan nauttia tästä melkein normaalista olosta, jossa jaksaa elää normaalisti ja touhuta. Ihan vähän kerrallaan olen ollut jaksavampi ja virkeämpi, aivoni toimivat paremmin ja väsymys kohdistuu iltaan, nukkumamenoaikaan, kuten pitääkin.

Asioilla on tapansa järjestyä, sain huomata sen taas. Ja kohta voin jo alkaa miettimään seuraavaa tavoitetta, jota kohti edetä.

Montaa muutakin asiaa olen saanut olla ihmettelemässä, kuinka ovat järjestyneet paremmin kuin hyvin ja voin melkein sanoa, että jokaiseen päivään on mahtunut jokin pieni tai isompi positiivinen asia.

Viikolle on mahtunut paljon hyviä asioita, kuten passin hankinta, tietää, että joskus pääsen hyvällä tuurilla lomalle jonnekin ja ainakin nyt sitten on virallinen todistus henkilöllisyydestä. Sain sen työn, mitä hainkin ja sellaisena kuin sen toivoin. Olen jatkanut ikivanhaa käsityötäni ja ehkäpä saan vihdoinkin valmiiksi, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Siitä piti olla iloa omille lapsille ja muisto heille lapsuudesta, vaan ehkäpä se onkin sitten niille lapsenlapsille ja omille isoille lapsilleni osoitus, ettei kannata luovuttaa, ei antaa periksi liian helpolla? Viime viikolla sain paljon siivoiltua sellaista, mikä on odottanut sitä hetkeä, kun jaksan paremmin ja nyt on taas hetken tavarat järjestyksessä.

Kesällä toivoin mielessäni tähän taloon yhtä pientä korjausta, ja nyt on sekin tulossa, pääsen huokaisemaan helpotuksesta, kun asiat vain lähtevät toimimaan.

Viime viikolla huomasin positiivisen muutoksen oikeastaan jokaisen läheisen elämässä jollakin tavalla, erityisesti lasteni ja myös he huomasivat itse saman ja ihmettelivät, mitä he ovat tehneet vihdoinkin oikein, kun asiat tuntuvat sujuvan poikkeuksellisen sutjakasti ja kaikin puolin hyvin.

Tämä on tosiaan se positiivinen suunta, mitä kohden haluan kulkea ja opetella ottamaan ilon irti ja hymyillä silkasta kiitollisuudesta.