Huomaan miettiväni usein, mikä järki tässä kaikessa on? Hyvin usein myös kiinnitän huomioni toisten iloon ja onnellisuuteen ja en voi kuin ihmetellä, kuinka toisilla on asenne kohdallaan. Eikö heillä ole ollenkaan suruja, huolia, epäonnistumisia jne elämässään? Osaan itsekin toki hymyillä, kun oikein kovin pinnistelen saatan jonkunlaisen irvistyksen saada aikaan.

Hyvin harvassa on ne omat positiiviset hetket, elämässä kun sattuu tapahtumaan koko ajan jotakin enemmän tai vähemmän surua aiheuttavaa. Usein mietin, kuinka kauan vielä jaksan tätä kaikkea p....skaa katsella, ei auta vaikka kuinka yritän kiinnittää huomiotani hyviin asioihin, yritän olla kiitollinen siitä mitä on ja yritän vaikuttaa omaan tapaani suhtautua asioihin positiivisella tavalla. Ei nuista keinoista tunnu olevan mitään apua, paska on paskaa ja ei se siitä toivomalla muuksi muutu.

Tiedän, jo tällä elämänkokemuksella, ett kohdallani ihan pienetkin pettymykset ja vastoinkäymiset saavat suuremman huomion, kuin mitä olisi tarvetta. Vaan kun pienetkin asiat ovat turhan isoja kannettavakseni enään. Tulen monista asioista ensin surulliseksi ja sitten vihaiseksi, koska tajuan aina, ettei asia ole minun käsissäni, ei minun vaikutuspiirissä ja en siis voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi, vaikka tahtoisinkin.

Koen sietäneeni jo ihan liikaa kaikenlaista, olen venynyt kuin loppumaton kuminauha. Rajoja ei vain löydy, harvoin jos koskaan se pinna katkeaa. En osaa kertoa, kun minun on paha olla. Mitä kamalampi olo, sen enemmän yritän sitä peitellä kaikenlaiseen.

Olen käsittänyt jo, kuinka kamalaa elämäni on ollut, kaikista kamaluuksista on jäänyt minuun jäljet. Siksi siedän, kestän ja venyn ja sen vuoksi en voi käsittää muiden ihmisten kokemuksia, vaikkapa jonkun läheisen kuolema voi olla maailmanloppu jollekin. Itse olen oppinut menettämään läheisiä, joko kuolemaan tai sitten muutoin. Se on itselleni täysin normaalia, että hetkessä toinen on elämässä ja toisessa ei enää ole. Maailmani ei kaadu siihen, että joku poistuu elämästä. Se on luonnollista ja sallittua, elämää. Täysin normaalia ja en osaa kokea menetystä niinkuin se olisi jokin maailmanloppu vähintään.

Itselleni on enemmän kriisinpaikkaa siinä, että joku yrittää tulla elämääni, olla elämässä mukana. Koen asiat uhkana, pelkään ja en osaa suhtautua ja niinpä moni orastava tuttavuus on jäänyt itseni vuoksi pois. Minun on helpompi elää ja olla ilman ylimääräisiä ihmisiä ympärilläni. Olen nyt vajaan kymmenen vuotta elänyt ilman kavereita, tuttuja saati ystävyyksiä. Olen sopeutunut yksin olemiseen, minulle on normaalia elää yksin ja epänormaalia jos joku yrittääkin tulla elämääni mukaan. Perhettä en siis lue tähän ystävien lukuun. Toki joskus kaipaan puheseuraa, sekin menee ohi yleensä kirjoittamalla. Näppäimistö toimii siis hyvin korvaamaan ihmisen.

Yksinäisyyteni on seurausta monista vuosikymmenien aikaisista asioista. Turha on kai alkaa niitä erittelemään, koska lopputulos on edelleen yksinäisyys. En voi sanoa, että minulla olisi yhtään ystävää ja en niitä enää edes kaipaa enää elämääni. Koen, että tulee liikaa ylimääräistä säätöä elämään ja näin on ihan hyvä suurimman osan aikaani.

Joskus jossain, missä pakosti tapaan joitakin ihmisiä, koen itseni ullkopuoliseksi, omituiseksi ja usein kadun kaikkea sitä, mitä olen sitten suustani päästänyt. Olen todennut, että olisi ollut parempi olla sittenkin vain hiljaa, häpeän kaikkea. Siitä lähtee aina uusi kierre, häpeän kokemuksesta, joka ruokkii entisestään tarvettani olla mieluummin yksin, kuin edes yrittää olla ihminen toisten joukossa.

Tämä häpeän kokemus aiheuttaa myös usein sen, etten halua poistua edes kodistani pois, en halua avata ulko-ovea tai kulkea pihamaan poikki edes autolle tai postilaatikolle. En halua edes vahingossa nähdä ihmisiä, joita jooutuisin tervehtimään ja vetämään naamalleni sen teeskennellyn hymyn ja esittämään reipasta. Yleensä en siis jaksa, ja olen siis jo lapsuudessa oppinut senkin, että jos ei ole hyvä päivä, pitää pysyä omissa oloissaan, poissa ihmisten luota pilaamasta heidän päiväänsä happamalla naamalla, joka on siis perusilmeeni ja perustunteeni ollut aina. Ja aina en vain jaksa esittää hyväntuulista ja positiivista, se on yllättävän kivuliasta ja raskasta, väsyttävää.

Tunnistan itsessäni introvertin, hyvin sisäänpäin kääntyneen ihmisen, joka ei todellakaan ole parhaimmillaan muiden positiivisessa seurassa. Hämmennyn, koen epämääräisiä tunteita laidasta laitaan ja se jaksaa aina vaan tuntua ikävältä. Olen ollut sivustaseuraaja oikeastaan koko ikäni ja olen alkanut huomaamaan paljon asioita muista ihmisistä, olen oppinut lukemaan heitä kovin hyvin ja usein pystyn yhdellä silmäyksellä ja parilla lauseella näkemään sellaista, mikä monilta jää varmasti huomaamattakin. Onko toinen väsynyt, esittääkö iloista, vaikka tekisi lyödä hanskat tiskiin, toimiiko jotenkin teennäisesti ja väkinäisesti, valehteleeko toinen tai jättääkö kenties jotakin sanomatta jne. Näen, onko toinen aidosti kiinnostunut vaiko vain teeskentelee olevansa.

Joskus jähmetyn miettimään ihmisestä huokuvaa suurta ristiriitaa, ja alan miettiä kuinka vilpillinen hän on kaikissa toimissaan muutenkin. Harvoin olen kohdannut sellaisia ihmisiä, joiden läsnäolo ei ahdistaisi, tai aiheuttaisi muita ikäviä tunteita minussa. Usein ajattelen, että se tunne mitä kulloinkin tunnen muiden seurassa, on molemminpuoleista ja sekään ei tunnu ajatuksena mukavalta, että aiheutan itse muissa ikäviä fiiliksiä ja senkin vuoksi vältän kohtaamasta muita.

Olin lapsena oikeastaan samanlainen. Ujo, syrjäänvetäytyjä. Katselin muiden touhuja ymmärtämättä, että itsekin voisi mennä mukaan. Menin, jos joku kysyi, muutoin en kehdannut mennä häiritsemään toisten touhuja, änkeytymään mukaan, kun selvästi ei kaivattu lisää leikkiin kavereita. Rohkaistuin kasvaessani vähän tai sitten en enää välittänyt niin paljoa olla yksin, taisin kaivata kavereita ja ystäviä peräti. En tainnut siltikään oppia sääntöjä, ei ollut mahdollista opetella, koska minulta kiellettiin ja tehtiin mahdottomaksi kaikenlaiset koulun ulkopuoliset asiat kavereita myöten. Teininä sitten yritin pitää kiinni sosiaalisista suhteistani jotenkuten ja lakkasin välittämättä säännöistä, koska ne olivat järjettömiä ja kohtuuttomia.

Alkaessani sitten seurustella lasten isän kanssa, kaverit jäivät sille tielleen. Osa yritti pitää yhteyttä ja aina jouduin perumaan tapaamiset ja näkemiset toisen kiukun ja mustasukkaisuuden vuoksi. Elin vain ja ainoastaan tuolle tulevalle lasten isälle, hän oli koko maailmani. Kerta toisensa jälkeen yritykseni tavata ystäviä päättyivät riitoihin, myöhemmin myös minuun kohdenetuneisiin tavaroiden heittelyihin sekä seiniin ilmestynisiin reikiin ja myöhemmin vielä minuun kohdistuneisiin nyrkin iskuihin ja hiuksista sängylle raahaamiseen ja potkuihin eri puolille vartaloa. Uskoin jokainen, että jos itse muuttuisin, myös ex muuttuisi toisenlaiseksi. Niin hän minulle sanoi, rakastavansa, mutta en saisi aiheuttaa hänelle sellaisia raivonpuuskia kuin aiheutin. Silloin en edes ymmärtänyt yhteyttä mustasukkaisuuden ja kavereiden välillä. En ymmärtänyt ollenkaan, että toinen räjähti aina sen vuoksi, että olisin ollut menossa vain tapamaamaan kavereita kahvikupin ääreen.

Lähes kahdenkymmenen sekavan ja omituisen parisuhteen ja avioliiton vuosien jälkeen huomaan eristäväni itseni yhä kotiini. Ikäänkuin seuraukset olisivat edelleen läsnä, mikäli poistuisin kodistani. Se on iskostunut selkärankaani, opin läksyni kovin hyvin. Kotini on edelleen vankilani, kuten se on ollut lähes koko ikäni.