Vietyäni lapsen terveysasemalle, huokaisin helpotuksesta jälleen, haavan arviointi ja tikkien poisto olisi todellakin pitänyt jättää ammattilaiselle ja oikeastaan jo siinä kohtaa, kun haava on revennyt tikeistä huolimatta. Vastaanotolla en saanut kysytyksi, onkohan isää ilman terveydenhuollon koulutusta ohjeistettu ottamaan tikit itse pois? On lapselle itselleen ikävää tällainen, uimaan ei pääse vielä pitkään aikaan, koska haava ei ole parantunut kuin sen olisi pitänyt. No, yhtään liian myöhään ei menty, nyt pari kertaa viikossa on käytävä haavahoidossa sitten, vain koska tämä isäihminen ei osaa eikä kykene saati välitä lapsestaan. Isän luona ollessa lapsen haaverit eivät parane ollenkaan ja ihmettelenkin, miksi, koska sitten minulla on kokemusta siitä, kun omalla viikolla nämä tapaturmat kuitenkin umpeutuvat ja paranevat.

Lapsi on siis tällä viikolla isällään, ja isän olisi pitänyt huolehtia ajanvaraus tikkien poistoon, hän päätti kuitenkin toimia omavaltaisesti ja poistaa tikit huonosti parantuneesta ja avoinna olevasta haavasta itse välittämättä jälleen lapsen hyvinvoinnista tippaakaan. Minä sitten jouduin jälleen huolehtimaan lapsesta myös isäviikollaan, koska isä ei siihen jälleen kyennyt. Tämä kun ei ole ensimmäinen kerta. Vuoden isäkruunu silti loistaa tämän sadistisen ihmisen päässä, hän on niin hyvä isä, että...

Päästyämme pois haavanhoidosta ja lapsen saatua uuden ajan samalle viikolle, eli tälle viikolle, lapsi kysyi saisiko hän jäädä luokseni seuraavaan haavanhoitoon asti. Tietenkin, mutta asiaa piti kysyä myös isältä, onko se ok myös hänelle. Ihme, että suostui.

Isä on toistuvasti vaarantanut omalla vastuuttomalla huolimattomuudellaan ja välinpitämättömyydellään lasten terveyttä ja hyvinvointia, siltikään asioihin ei ole muutosta saatu aikaan, isä toimii kuulemma oikein ja hyvin ja minä kuuntelen terapeutin ja perheneuvolan työntekijän paasausta siitä, kuinka isä toimii vastuuttomasti vastoin kaikkia terveen ihmisen toimintatapoja ja minun pitäisi kyetä vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi isä niin tekee lapsilleen.

Mutta, lapset on ostettu hiljaisiksi, heille on isän ja isän äidin toimesta kerrottu, kuinka he toimivat oikein ja minä vain aiheutan hankaluuksia heidän elämäänsä, laitan kapuloita rattaisiin ja olen heidän silmissään paha, hullu akka, joka vain keksii asioita kiusatakseen isää, koska olen heidän mielestään myös katkera ja kaikkea muuta.

Kuitenkin tällä tiedolla mikä itselläni on exän perheestä, he ovat hyvin vaarallista sakkia erityisesti lapsille. Heille normaalia on kiusata lapsia ja kohdella lapsia kaltoin ja sanoittavat toimintansa rakkaudeksi, huolenpidoksi ja välittämiseksi ja sanovat että sellainen on oikeaa ja normaalia. Ja sehän ei siis sitä ole, ei missään nimessä.

Jos olisin kaiken tämänkin tiennyt jo ensimmäisen lapsen synnyttyä, olisin tehnyt kaikkeni sen eteen, etteivät isovanhemmat tai isän puolen suku ole missään tekemisissä lasteni kanssa. Ymmärrän kyllä näin jälkikäteen, miksi jokainen lapsistani on kieltäytynyt raivokkaasti käymästä isän puolen suvun luona ja kieltäytyneet ollenkaan tapaamasta heitä yksinään, ilman minua.

Tiedän, kuinka exän vanhemmat "ihmettelevät", miksi heillä ei kukaan käy koskaan kylässä. Tiedän siihen nyt syynkin, enkä ole itsekään enää saamieni tietojen jälkeen vaatinut lapsia tapaamasta isovanhempiaan tai muita sukuaan edes tavan vuoksi tai kohteliaisuuden, kuten olen vuosia heitä kannustanut. Kadun sitä, kuinka olen vaatinut lapsiani menemään suden suuhun, toisten siellä odottaessa vesi kielellä herkkupaloja kertoen olevan normaalia jne. Kokemaan väkivaltaa ja kaikkea sellaista ikävää, joista lapsille on jääneet ikävät muistot, traumat.

En kyennyt suojelemaan itseäni, en edes lapsiani ja se on yksi syy nykyiseen masennukseen ja sen syventymiseen. Halusin uskoa ihmisistä hyvää, en kyennyt näkemään vaan vaistosin aina jotakin olevan pielessä ja kun tätä sitten ihmettelin, sain kuulla olevani sairas ja sain aina sitten katua omien vaistojen takia.

Vuosikausia olen yrittänyt tehdä parhaani, auttaakseni lapsiani ja he vaikenevat kuin muurit? Mikä on se uhka, jota he pelkäävät, jos kertovat totuuden? Onko se se sama uhka, missä itse elin viimeiset vuodet avioliitossa? Minulla ei ole kuin epäilyni, mitään oikeaa todistetta ei ole, joten en voi pelkkien epäilyjen kanssa tehdä yhtään mitään lasteni auttamiseksi.

Minun pitää edelleen vain tukea lasten suhdetta toiseen vanhempaan, ottaa lasten paha olo vastaan viikottain ja yrittää parhaani. Myrskyn merkit on jälleen ilmoilla ja pelkään lasteni pahaa oloa, jolle en saata mitään, koska en voi vaikuttaa heidän olemiseensa toisessa kodissaan. Viranomaisista ei ole apua lapsille, koska lapset on hiljennetty, vaikka lapset minulle kertovatkin tarinoitaan, vihjaavat ja sanovat suoraan, ettei toisessa kodissa ole hyvä olla, se on vain minun sanani ja se ei riitä. Lapsilta puuttuu rohkeus kertoa totuus jollekin ulkopuoliselle. Vastuu on siis yksin lapsilla, vastuu heidän omasta elämästään ja he eivät sitä ymmärrä, vaikka olenkin heille sanonut, etten heitä voi siellä toisessa kodissa auttaa.

Vanhimmat lapset vihaavat isäänsä, joskus he ottavat isänsä puheeksi ja yleensä kehoitan heitä menemään käymään sielläkin ja aina saan kuulla, kuinka eivät halua, ja joskus kun ovat vihaisia, saan kuulla, miten toivovat toisen kuolemaa. Mikä on niin suuri asia, mitä toinen voi tehdä lapselleen, ettei voi antaa anteeksi ja jatkaa elämää vaan toivoo toisen menehtymistä? Olen miettinyt, liioittelevatko vain, esittävätkö minulle ja vaikka kuinka olen puhunut siitä, miten he ovat onnekkaita, kun heillä on molemmat vanhemmat elämässään, ja muutoin kannustanut, keskustelu loppuu aina siihen suunnattomaan vihan ilmaukseen ja siihen, että ovat jo täysiikäisiä ja vihdoinkin saavat päättää ihan itse, keitä ihmisiä heidän elämässään on.

Osa pienemminstä lapsista on alkanut kulkea isompien sisarusten jalanjäljissä eli heillä on samanlaiset ongelmat kuin mihin olen jo törmännyt vuosien ajan isompien sisarusten kanssa. Isäviikolla saan lasten viestejä, joissa he haluavat tulla luokseni, kuinka he vihaavat isäänsä ja haluavat muuttaa sieltä kokonaan pois. Minä tyynnyttelen, vetoan sopimuksiin ja siihen, että tunteet on normaali osa elämää, kerron kuinka isän käytös on normaalia huolehtimista, koska niin minulle on kerrottu, että kaikki isän tekemiset kuuluu normaaliin ja kyseenalaistan oman lapseni ja hänen pahan olonsa siellä isän luona. En voi tehdä mitään, en voi auttaa heitä omasta kodistani käsin, kuin estämällä heitä rikkomasta sopimuksia, tapaamissopimuksia ja rauhoittelemalla ja saada heidät miettimään aina uudelleen niitä hyviä asioita siellä toisessa kodissa.

Ja murrosikäiset nyt muutenkin normaalisti vihaavat kaikkia ja kaikkea. Pelkkä paha olo toisen vanhemman luona ei ole mikään syy rikkoa tapaamissopimuksia tai riitä syyksi muuttamiseen. Edes ikä ei oikeuta omin tahdoin päättämään sitä, kenen luona haluaa asua. Ei meidän tapauksessa. Minun itseni pitää saada myös lupa joltakin, etten vaadi ja pakota lapsia toiseen kotiinsa, niin kauan olen kädetön ja jos ja kun lapset eivät puhu kärsimyksistään, niitä ei ole olemassa.