Kipuilen, mietin mikä kipu on mitäkin...

En jaksaisi aina kokea kipua, voimakasta ja häiritsevää ja elämää rajoittavaa. Unohdin parina päivänä kortisonitabletin ja mietin, hetikö se kipu palaa, onko kortisoni todellakin apuna tulehduksen hillitsemiseen elimistössä. Kärsin kumartua, selkä on kipeä ja mietin johtuuko se vain lihasjäykkyydestä ja siitä, kun siivosin alkuviikosta ja kumartelin?

Kivun kokemus aiheuttaa mielipahaa ja haluttomuutta tehdä mitään. Kipu on ärsyttävä seuralainen, joka muistuttaa olemassa-olostaan jokaisessa kehoni liikkeessä. Itse en voi kivulle tehdä mitään. Minulla ei ole konetta, joka hieroisi kipeitä ja jumiutuneita lihaksiani. Minua eivät kosketa kädet, jotka ehkä voisivat auttaa rentoutumaan ja löysäämään jumissa olevia lihaksia.

Järjellä tiedän, ettei kipu ole normaalia, minulle se kuitenkin on. Ihan pienestä en siis valita, enkä ihan hetkittäisistä ja ajoittaisista kivuista. nyt valitan, koska en vain jaksa kokea kipua, olen siihenkin väsynyt ja kyllästynyt. Jokainen askel, jokainen liike aiheuttaa kokemuksen kivusta, enemmän tai vähemmän.

Minulle on suositeltu hierontaa, vaan siihen ei ole varaa ja varattomuus suututttaa sitä enemmän, mitä enemmän tunnen kipua. Olen kysynyt miesystävääni usein hieromaan kipeää vartaloani, hän ei koske minuun edes pitkällä tikulla. Ainoa, mihin hän kykenee, on selata torin ilmoituksia ja huutaa minulle ehdotuksia erilaisita laitteista, joilla voisin sorkkia itse itseäni hänen ymmrtämättä, ettei niitäkään itse itseensä käytetä, laitteetkin tarvitsevat sen toisen ihmisen erityisesti selkäpuolelle. Viimeksi hän ehdotti parvekkeelta huudellen, että kävisikö sellainen lymfahierontakone, sellaisen oli bongannut netistä. Hän ei ymmärtänyt, kun suutuin ja loukkaannuin jo pelkästä ehdotuksesta. hän kuulemma ajatteli, että jos jokin kone helpottaisi kipuja. Niin, kone.

Olen terapiassa yrittänyt kertoa tästä onnettoman omituisesta parisuhteesta, jollaiseksi en itse ymmärrä tätä suhdetta lainkaan. Olen kertonut, etten saa kosketusta, meillä ei ole aikuisten välistä läheisyyttä, ei oikeastaan yhtään mitään. Sitä en ole kertonut, kuinka nykyisin halveksin tätä miestä, joka on alkanut näyttää omat itsekkäät puolensa, hän ei kykene välittämään eikä tuntemaan, ei ainakaan niin, että jotenkin edes sen osoittaisi. Joskus suutun, sanon suoraan mitä ajattelen ja silloin hän sanoo, että muka välittää ja se siitä. Arjessa en koe niin, en näe mitään sellaista mistä tietäisin hänen välittävän, paitsi että hän tarjoaa konetta minulle kosketuksen puutteeseen.

Olen monesti sanonut mitä toivoisin, mitä haluaisin ja mitä tarvitsen. Hän ei ymmärrä, väittää vastaan ja kuittaa minun kokemukset höpöhöpönä. Se on loukkaavaa ja ilkeää. Koen nykyisin tuon ihmisen olevan tyhmä kuin saapas, ja edelleen hän kaatuu kuorsaamaan, emme siis näe, emme puhu välttämättä koko päivänä ellen minä herätä häntä illalla ennnekuin menen itse sänkyyn. Silloinkin minun vaikeaa pidättää omaa inhoani jatkuvasta itsekkäästä toiminnasta. Hänelle tärkeää on vain ruoka, itsensä huvittaminen ruudun äärellä sekä nukkuminen.

Toisinaan terapeuttini kysyy vieläkö olen tässä parisuhteessa ja miksi kysymykseen en osaa itsekään vastata. Kai se on perempi kuin olla ihan täysin yksin? Parempi huonossa suhteessa, kuin ei ollenkaan?

Mies ei ole paha, ehkä vain vähän tyhmä? Hänkin voi olla ihan mainiosti masentunut, kukapa nyt ei masentuisi kanssani? Nyt kun mietin näitä edellisiä vuosia hänen kanssaan, hän ei ole ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, ei niin kuin ihminen, joka välittää. Olenkin joskus leikilläni kysynyt häneltä, paljonko hänelle maksetaan siitä, että on kanssani? Ihan kuin olisi jotakin, josta en tiedä.

Kärsin kuitenkin, asioista joille en voi mitään ja olen yrittänyt hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat. Omat tunteeni eivät ole kuitenkaan ohitettavissa, ne tulevat sitten vaikka kipuina eri puolille kehoani? Yksin parisuhteessakin.

Ainoa, jota pystyn koskettamaan itse on lemmikkini, tuo karvainen vanhus, joka tällä hetkellä hengittelee viimeisiä hönkäyksiään. Hiljaa hiipuu pois, kunnes sydän pysähtyy. Yli vuosikymmenen on ollut kanssamme ja tämä hetki oli odotettavissa joskus ja nyt se joskus on käsillä. Menetys sattuu aina, oli se ihminen tai eläin. Ja nyt hän on poissa, rakas pieni eläimemme. Lähes vuorokauden vietin vieressä, ja odotin milloin aika koittaa. Lapsille oli kova paikka, vaikka he tiesivät myös lähdön olevan lähellä, ei tullut mitenkään yllätyksenä eikä arvaamatta.

Koti tuntuu nyt niin tyhjältä, hiljaiselta. Kodin äänimaailmasta puuttuu nyt paljonkin ja viime yönä en saanut sitten unta ollenkaan. Myrskyn tuivertaessa ulkona päädyin lapsuuden maisemiin, tunnelmiin asuttaessani useampana kesänä pihalla telttaa. Ulkona on niin hyvä ja virkistävä nukkua, aamut ovat ihan erilaisia kuin sisällä nukkuessa. Sade piiskasi yöllä ja suljin oven ja ikkunat, täysi hiljaisuus laskeutui ja nukahdin viimein ymmärtäen jälleen, kuinka joka paikkaa särki ja nukkuma-asentoa oli taas hankala löytää.