Elämäni kuin pirstaloitunut erilaisiksi saariksi, joille pääsen yksitellen. Saaria ei yhdistä mikään silta, ja kuva ei ole kokonainen. En pysty yhdistämään osaksi omaa elämääni kaikkea ja on helpompi ajatella aina yksi asia kerrallaan. Hypätä saarelta toiselle katselemaan maailmaa. Ajattelemaan asioita eri saarien näkökulmista käsin, samat asiat, eri näkökulmat riippuen miltä saarelta asiaa katsookaan.

On monia saaria; Lapset, heidän elämänsä, miesystävä sekä parisuhde erikseen, jokaiselle ihmiselle on oma saarensa myöskin. On masennuksen, ja muiden tunteiden saaria sekä erilaisten tekemisten saaria. Jokainen niistä saarista elää omaa riippumatonta elämäänsä mielessäni ja usein myös käytännössäkin.

Minussa on siis paljon erillisiä osia, toisistaan riippumattomia pirstoutuneita palasia, joiden en usko koskaan löytävän paikkaansa suuressa palapelissä, minussa. Olen siis hajonnut, minut on hajoitettu eri osiin pitkin elämääni, jokainen trauma, jokainen kriisi on tehnyt tehtävänsä.

Ihminen, joka on saanut elää ehjää, kokonaista ja turvallista elämää koko elämänsä, ei voi ymmärtää hajoamisen merkitystä. Itsekään en ole oikein käsittänyt, kuinka pirstaleinen lopulta olen. SIksi onkin ihan hyvä, että olen päässyt terapiaan, tosin kolme vuotta ei mitenkään riitä sen ymmärrän jo nyt tämän yhden vuoden jälkeen.

On myös erilaisia menneen elämän saaria, lapsuutta, nuoruutta ja avioliittoa ja harvoja ystävyyksiä, tai niitä joita joita luulin sellaisiksi. Mennyt sekoittaa vielä "mukavasti" nykyisyyttä, puskee läpi milloin mistäkin ja ihan täysin yllättäen juuri kasaamani pirstaleet hajoavat uudelleen. Siihenkin olen tottunut, ei ole uutta itselleni. 

Yksi minulle muotoutuneista selviytymiskeinoista ihan lapsuudesta lähtien on ollut siivoaminen ja asioiden ja tavaroiden järjestely. Ilmeisesti se on ollut ainoa sellainen asia, mihin olen itse kyennyt vaikuttamaan omassa kokemusmaailmassani, kun kaikkeen muuhun kokemukset on tulleet ulkoapäin, riippumatta minusta tai tekemisestäni.

Olen alkanut aavistella ja miettiä sitäkin vaihtoehtoa, millaista olisikaan elää silleen normaalisti, kokien ja tuntien asioita asioita sillätavalla vähemmän ja laimeammin ? Ehkä se ei ole mahdollista, ei. Tähän ikään olen jo ehtinyt lukuisat kerrat tyytyä osaani, alistua ja huokaista asioiden olevan silleen kuin ne ovat, mahdottomina muuttumaan ainakaan parempaan päin.

Sitten on hyvin pieniä hetkiä, jolloin koen ihan hetkittäin hyvän olon, kun olen tarpeeksi kauan rämpinyt suossa ja pääsen kuivalle maalle. Siihen se tunne on sitten jäänytkin, yleensä on aina tullut eteen negatiivisia asioita, jotka ovat vaatineet jälleen liikaa.

Masennus tuntuukin juuri niissä hetkissä, ymmärtäessäni joillain saarilla asioiden olevan sillä erää jokseenkin hyvin ja en osaa iloita, koska sitten joltain saarelta kuuluu se kovaääninen hätähuuto ja on mentävä kiireellä toisaalle. En ehdi jäädä yhdelle saarelle kuin vilkaisemaan tilanteen, jos sitäkään.

Tulevaisuutta en edelleen näe, sitä ei tunnu olevan olemassa ollenkaan. Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään, mitä kohden kulkisin, ei mitään ajatusta, ei näkemystä miltään saarelta. En pysty ajattelemaan, mitä teen vaikka puolen vuoden päästä tai edes mitä haluaisin tehdä. Muuta pysyvää elämässäni ei oikeastaan ole, kuin vuoroviikoin asuvat lapset. Siinä on kaikki säännöllisyys ja rutiini mitä elämässäni enää on jäljellä.

Lapsettomilla viikoilla en laita edes ruokaa, en käy kaupassa, en oikeastaan edelleenkään tee mitään. Kotona kuluu tunti tunnin perään toimettomana, varmaan myös nälkäisenä, koska en syö. Säästän sähköä ja vettä ja yritän olla kuluttamatta niitä, jotta lasten ei tarvitse niin miettiä omaa kulutustaan.  Nukun tuntien päiväunia, ja silti unta riittää yöhönkin. Lapsettomilla viikoilla en jaksa tarttua mihinkään toimeen, ellei siis ole ihan välttämätön pakko. Huomaan, miten olen koko ikäni päässyt kuin koira veräjästä ollen huolehtimatta omasta hyvinvoinnista. En syö, en käy kaupassa itselleni. Miksi kävisin? Pitää säästää, jotta lapsille riittää evästä heidän ollessaan minun viikolla.