Miltä masennus oikein tuntuu? Koskaan en ole pysähtynyt sen äärelle, olen oikeastaan pyrkinyt peittämään sen kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja osaan jopa esittää oikein taitavasti, ettei minua mikään vaivaisi.

Enää en jaksa peitellä tai esittää yhtään mitään.

Kai se on kohdattava silmästä silmään, kun olen itselleni nimen saanut, masennus.

Se on surua puserossa, ahdistava möykky rinnalla arjessa. se on oikeastaan voimani, koska vaistomaisesti alan tehdä jotakin, kuin häivyttääkseni omat ikävät ajatukseni, suunnatakseni pois itsestäni kaiken ja käännyn typerästi ulospäin, tekemään kaikenlaista kotona.

Nyt olen siirtänyt suruni kokemusta siivoukseen, eilen meni ihan koko päivä siinä puuhaillessa. Hitaasti kiikutin pyykkiä kylppäriin, laitoin koneeseen ja ulos ja kuivuriin sitä mukaa kun yksi koneellinen oli valmis. Sama jatkuu tänäänkin pyykin osalta.

Pesin ikkunaa, monta tuntia ja järjestelin huonekaluja uuteen uskoon ja silitin verhot, jynssäsin lattiaa. Ja kaiken tekemisen alla kytee suunnaton masennus, mieleni on niin musta jälleen kerran yritän paeta omia tunteitani ja ajatuksiani siihen ainoaan tekemiseen, minkä jo lapsuudessa opin, siivoamiseen.

Masennus on kuin pimeä käytävä, josta ei ole ulospääsyä, valoa ei todellakaan näy tunnelin päässä. Olet pimeässä, yksin ja ainoa ajatus on luovuttaminen. Se, kun ei jaksa ottaa askeltakaan, kun ei ole toivoa.

Minusta se ei ole masennusta, jos toteaa asioita niinkuin ne on. Ja ei näe muutokseen olevan mitään mahdollisuutta, jos ei jaksa vaihteeksi yhtään mitään. Tai sitten on?

Jos on realistinen ja toteaa asioiden oikean laidan ja masentuu siitä, ettei ole vaihtoehtoisia polkuja, jos ei tiedä mitä tehdä, jos voimat eivät riitä.

Olen elämässäni niin monen monta kertaa todennut, ettei kannata kuvitella, ei kannata haaveilla turhia, koska toteutumattomina ne aiheuttavat suuren pettymyksen. On parempi vain elää paskassa, kuin yrittää pois, koska esteet on liian suuria kiivettäviksi.

Masennus on kuin mielen likasanko, ja uiminen siellä. Syvässä pimeydessä, tietäen ettei kannata edes huutaa, koska kukaan ei kuule, kukaan ei näe, kukaan ei tiedä.

Masennus sanoo, ettei kannata edes yrittää, ei kannata suunnitella mitään, ihan turhaa. Ja niinhän se vain on, masennus on melkoinen realisti, joka pitää jalat  maassa ja pään pinnan alla, ettei kannata edes hengittää samaa ilmaa muiden kanssa, ettei ilma pilaannu.

Masennus sanoo, etten ole kykenevä työhön. Keho ei jaksa, mieli ei jaksa. Ja sitä myöden on vain sopeuduttava käsillä olevaan tilanteeseen, minkä menetetty työkyky sitten aiheuttaa. Liian myöhään olen saanut apua, keinotekoista ilopilleria en halua ottaa, koska mitä se muka auttaisi? Enemmän tulee haittoja, joihin pitää sitten taas tottua.

Masennus on häpeä, suuri häpeä jota on liian vaikeaa sulattaa, sietää saati hyväksyä omalle kohdalle. Vaikka järki sanoo minulle, että olen sen kanssa elänyt koko ikäni, ihan lapsesta asti. No, sitäkin on vähätelty, ei olla tunnistettu ja opin itsekin sanomaan, että kyllä se joskus ohi menee, niin että elämä on jälleen siedettävää.

En voi sanoa nauttineeni elämästä, en oikeastaan koskaan. Hyvin harvooin olen saanut kokea aitoa iloa, tai muuta positiivista. masennus turruttaa kaiken hyvän kokemuksen ja latistaa sen hyvin pieneksi, jättää huomiotta.

Elämä on opettanut, ettei kannata iloita, ei kannata mikään, sillä olen menettänyt kaiken, mistä suinkin olen ollut iloinen, mistä olen nauttinut ja mitä olen rakastanut ja pitänyt tärkeänä.

Osaan esittää iloista, reipasta, vaikka sisukseni huutavat raastavaa tuskaa ja silmitöntä kipua.

En kestä muiden onnea, iloa ja rakkautta ja pakenen pois, vetäydyn tietäessäni jääväni itse kaikesta sellaisesta paitsi. Masennuksen kanssa on todellakin oltava yksin, kukaan toinen ei kestä sellaista pimeyttä, toivottomuutta, surua ja kaikkea sitä paskaa, joten toista suojellakseni vetäydyn pois.

Ajatella, koko ikäni olen elänyt masennuksen kanssa. Se on minun normaali olotilani, normaali ajatuksenkulkuni, normaali tunteeni, perustunteeni kulkevat masennuksen sävyttämää reittiä. Naama nurinpäin, vaikeana ja alakuloisena. Ja kun tiedän, miten heikkoja ihmiset ovat oman kokemukseni kautta, olen lapsesta saakka oppinut esittämään roolini taitavasti. Piilottaen kaiken sen ikävän pois toisten katseilta, olen oppinut olemaan aiheuttamatta mitään huolta toisille, en halua olla vaivoiksi kellekään.

Olen väsynyt kerta toisensa jälkeen hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat, olen väsynyt siihen, etten kykene tekemään asioita niin, että vaikkapa pienet ajatukset toiveineen saisivat tuulta siipiensä alle. Tiedän kokemuksesta, että on ihan turhaa yrittää, on parempi vain antaa olla, kuin kulkea vasten tuulimyllyjä tai uida vastavirtaan. Tiedän, ettei elämä ole minua varten, ei ole kyllä sen paremmin kuolemakaan, ja siinäkin on iso ristiriita, elää kuollutta elämää, olla elävä kuollut tai kuollut elävä.

Vuosien saatossa olen sopeutunut omaan masennukseeni, usein tuntuu, etteivät muut sopeudu minuun, ei riitä, vaikka itseni hyväksyisin tuhansia kertoja, kun muut eivät hyväksy. Minulta edelleen odotetaan kaikenlaista, yli-inhimillisiä suorituksia omiin voimiini nähden ja jos vaikka kerronkin millä tolalla masennukseni on, saan kuulla syyllistäviä kommentteja, hiljaista hyminää sekä hylkäämisiä sekä nyt viimeaikoina ihan uutena ilmiönä tosiaan sen, että lyödään lisää suolaa haavoille ja jätetään selviämään omineen ja tätä siis tekevät ihan lähisukulaiset.

itseni äärelle pysähtyminen on hyvin vaikeaa, on vaikeaa ylipäänsä myöntää olevani masentunut ja vielä hyväksyä se itse omaan elämään kuuluvaksi asiaksi.