Olen kuunnellut kirjaa masennuksesta. Kykenen allekirjoittamaan omalle kohdalleni ihan kaiken ja on jännää tunnistaa omat omituisuudet muidenkin tuntemuksina. Normaalia kun kokee masennusta. Paras anti on kuitenkin kirjan herättämänä toivo, ettei tarvitse kärsiä lopunikää, vaikka koko ikäni olenkin kärsinyt.

Vähän harmittaa, ettei kukaan lapsuudessani tunnistanut masennusta ja piilouduin itsekin kuoren taakse. Opin myös itse kuittaamaan itsessäni olevia masennuksen merkkejä kuviteltuina ja huonoina asioina, ja tässä nyt sitten olen, tähän asti olen pässyt vähättelemällä ja kieltämällä oman masennukseni.

Nyt kun olen sitten kykenemätön elämään, kun voimat on poissa ja suurin saavutukseni päivässä on kotona tehdyt kotihommat, voin myöntää itselleni masennuksen vieneen sen lopunkin minusta. Kirjaa kuunnellessa olen ymmärtänyt niin perinpohjin sen, miten masentunut olen ollut jo ihan lapsesta saakka saamatta minkäänlaista apua tai tukea. Päinvastoin.

Olen tahtomattani siirtänyt masennusta lapsiini, kirjan jälkeen ymmärrän, kuinka he ovat myös masentuneita ja kuinka he tarvitsisvat myös tukea ja apua myös. Masennus kulkee perintönä sukupolvelta toiselle ja näin ollen on siis osa elämää, osa meidän normaalia elämää.

Kuuntelin myös kirjan, "Kaikki anteeksi" Laura Mannisen kirjoittaman ja oli kyllä jälleen niin omasta menneestä kirjoitettu, kuin vain voi olla. Sitä jäin miettimään, kuinka olin nuori, tyhmä ja sinisilmäinen ja siedin kaikkea epänormaalia käytöstä ja väkivaltaa ymmärtämättä, että niin ei olisi tarvinnut olla. Mutta, kuten kirjankin nainen, halusi tahtoa ja toivoa ja ne hyvät kaudet korvasivat paljon niitä huonoja asioita. Vuosia jälkeenpäin tuntuu ihan hirveältä tajuta yhä uudelleen se, että meidän hengenlähtö oli niin lähellä useita kymmeniä kertoja.

Kirjassa naisen elämää tärvääntyi vain kolme piinallista vuotta, ja onneksi heillä ei ollut yhteisiä lapsia mutkistamassa matkaa vapauteen. Kirjassa nainen myös ymmärsi hakea häpeän keskellä apua, itse en edes tiennyt, että oli olemassa niinkin laaja kirjo kaikenlaista kolmannen sektorin avuntarjoajaa ja minua leimasi häpeän lisäksi myös pelko lasteni menettämisestä sekä myöhemmin tietoisuus siitä, että minut olisi todellakin leimattu siksi vaikeaksi ja hulluksi ihmiseksi exän toimesta, kuten olen nyt eron jälkeen kokenut senkin. Suurella todennäköisyydellä olisin myös menettänyt lapseni tai ainakin suhteeni heihin ja uskon toimineeni kaikesta huolimatta niin oikein, kuin olen kyennyt. Tasapainoilemaan.

Kestin parikymmentä vuotta ja tilanne oli jatkuvasti tulenarka ja todellakin, olimme vaarassa koko perhe jatkuvasti. Uhkauksia oli tullut useita ja suoranaisia vaateita ja käskyjä myös minulle itseni tappamisesta, saatika sitten useamman kerran tulleet exän mielenhäiriöt, jolloin ex halusi välttämättä ajaa kallionseinään tai toista autoa päin, ajoipa joskus väärää kaistaa yli sadan vauhtia ja pimeässä sammutti valot ja kiihdytti ja minulle kertoi miten kohta rysähtää.

Kestin sitä mieletöntä elämää yhden miehen vaimona, kahden eri persoonan vaihdellessa kuin yö ja päivä. Minussa on oltava itsessäni jotain vialla, koska normaalisti siis tuollaisista olosuhteista normaali ihminen pyrkii pois ensimmäisten väkivallantekojen jälkeen. Pyrinhän itsekin, mutten päässyt. Se ihminen oli hiton taitava lupaamaan ja esittämään pitkiäkin aikoja hyvää ja rakastettavaa ihmistä ja sai aina mieleni muuttumaan ja minun omat periatteeni pyörtyivät hänen manipuloinnissaan. Myöhemmin tämä ihminen alkoi kiristää minua omilla lapsilla sekä uhkaillen ja vaatien ja manipuloiden onnistui pitämään minut siinä helvetin esikartanossa kiinni. Kun kyseessä oli omat lapset, tein ihan mitä vain, jottei heihin satu tai heihin ei ulottuisi tämä hulluus. Minulla oli kädet sidottuna ja suu supussa. Olin mestari esittämään ihanneavioliittoa jne.

Yksi aikuisista lapsistani vinkkasi minulle tämän kirjan ja oli ajatellut minua kuunnellessaan kirjaa itse, en osannut hälle kuin sanoa, miten oli niin tuttua tekstiä koko kirja lukuunottamatta niitä kuvauksia, missä nainen haki apua miehelleen, kun se olisikin ollut niin yksinkertaista meilläkin, saada mies avun piiriin. Paitsi, ettei siitä olisi ollut mitään apua kenellekään, päinvastoin minun syyksi olisi tullut vieläkin suurempi taakka kantaa hänen kääntäessään ongelmansa minun syyksi ja minun aiheuttamaksi kuten aina muutoinkin tekikin. Minä olin syyllinen exän pahaan oloon ja hänen tekoihin, hän oikeutti aina omat tekonsa jollakin minuun liittyvällä asialla.

Kirja kuvasi jokseenkin hyvin niitä yllättäviä sairaan ihmisen tilanteita ja niiden laukaisevia edeltäviä hetkiä. Itse en kyennyt ymmärtämään koskaan, sitä mikä painoi niin raskaasti miehen rinnassa tai sitä, miten olisin voinut ennakoida niitä kohtauksia, joissa mies sekosi täysin. Mustasukkaisuus nyt oli yksi, ja siitäkin oli vain vähän harmia enää siinä kohden, kun vietin kodissani lasten kanssa 24h/7. Opin yleensä kantapään kautta, että en saisi tehdä sitä tai tätä ilman silmitöntä väkivaltaa tai en saisi tavata ihmisiä kodissa tai kodin ulkopuolella.

Myöhemmin eron lähentyessä ymmärsin, miten tuo ihminen oli hallinnut minun puhelinta, samoin tiesi kaikki salasanani sähköpostissa jne, jotka oli itse muuten minulle luonut. Taloudellinen hallinta oli myös ihan omaa luokkaansa, ja siitä aiheutui myös paljon ihmettelyä ennenkuin aloin vaatimaan omiani omaan käyttööni jne. Ja siitäkös vasta sitten helvetti pääsikin irti, kun tosiaan aloin vaatia itselleni itselleni yksityisyyttä ja sekä normaalia elämää. Exän mielestä olin hullu, seonnut jne ja hän lupasi minulle usein toimittavansa minut hullujen huoneelle, hänellä kun oli kuulemma siellä päässä kavereita ja ystäviä. Niin, ilmeisesti tyttöystävinä oli sairaanhoitajia, hoitajia eri yksiköissä tosiaankin. Tänä päivänä tämä ex ei suostu viemään omia lapsiaan terveydenhoitoon tiettyihin paikkoihin ja jättää viemättä ja ilmoittamatta minulle ja sitten myöhemmin syyllistää minut omista tekemäättä jättämisistään.

Olen harmissani siitä, etten kyennyt hakemaan apua minulle ja lapsille ajoissa, yritin pärjätä yksinäni kaikenlaisten pelkojen ja häpeän saattelemana. Häpesin usein niin paljon ja peittelin miehen ongelmia, en halunnut itsekään, että kukaan saisi tietää mitä neljän seinän sisällä tapahtui, tiesin, ettei kukaan olisi uskonut kuitenkaan. Aloin kirjoittamaan, mutta ex sai selville mitä puuhaan hänen korkeaarvoisen selkänsä takana ja niinpä hän käytti ensinnäkin päiväkirjaani minua itseäni vastaan sekä sitten käski polttamaan opuksen kotimme saunan tulipesässä ja minäkin olin aivopesty uskomaan, että niin tosiaan oli parasta, olin ollut hölmö, kun olin erehtynyt kuvailemaan omia kokemuksiani omassa perheessä ja minun tuntemuksia, jotka olivat exän mielestä jotenkin sairaita, siis oikeasti normaaleita tuntoja epänormaalissa väkivaltaisessa elämässä. Toisinaan muistan pyytäneeni exältä, että hakisimme apua perheellemme, pari kertaa taisin tosissani miettiä lastensuojeluilmoituksen tekemistä meistä, ja sanoin siitä exälle, mutta hän onnistui lupaamaan ja puhumaan minut toisiin ajatuksiin aina ja jokainen kerta sekä sitten myöhemmin hän syytti minua, että olisin uhkaillut häntä lastensuojeluilmoituksen tekemisellä kiusatakseni häntä. Olin tuolloin jo yksin, eristettynä, ainoat ihmiskontaktit taisivat olla kaupan kassa sekä neuvolan kiltti täti, jolle oma esitykseni hyvästä perheestä meni läpi mainiosti ja osasihan mukana olleet lapset käyttäytyä, leikkiä kuten kuuluukin ja lapset kasvoivat käyrien mukaan, ei ollut mitään ongelmaa. Oliko kerran neuvolassa ehdotettu jonkinlaista apua ja kielsin sen tarpeen itse, kävimmehän silloin samaan parisuhdeterapiassa, jossa exä loisti syyttäen minua kaikista ongelmistaan. Sitä en enää muista, kuinka tämä meno parisuhdeterapiaan oikein luonnistui, siis kuinka ex suostui sinne kanssani? Oliko se ennen ensimmäistä eroyritystä vaiko juuri sillä aikaa vaiko sen jälkeen heti?

Eroa aloin siinä kohtaa tekemään ihan tosissani, kun mies ilmoitti meidän perheen päätyvän otsikoihin samoin kuin muitakin oli päätynyt, hän kyseli minulta toistuvasti, miten tahtoisin, että meidät lahdataan, sitä ilmaisua hän käytti ja ehdotteli kaikenlaisia erilaisia vaihtoehtoja minulle. Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka hän oli varovaisesti yrittänyt jo muutamia kertoja saada onnettomuuden aikaan kodissamme mm. jättämällä varaavan takan luukut kiinni yöikaan ja sitten kotiimme alkoi ilmestyä kaikenlaisia apteekista hommattuja vaarallisia aineita lasisissa purkeissaan, muka tarvitsi niitä autotallissa johonkin projektiinsa. Kaikki selitykset menivät läpi minulle, halusin uskoa ja halusin luottaa, ja silti jokaisesta omituisesta tilanteesta jäi itseeni jokin ristiriita nakertamaan.

Olen onnistunut eron jälkeen kuitenkin välttämään ikävän ja vuosien mittaisen lasten huoltajuus,-asumiskiistan. Vuoroviikkosysteemi sekä lasten asumisten jakaminen puoliksi ovat ennenkaikkea saaneet exän kulissit pysymään pystyssä ja nin hän on saanut kokea edelleen olevansa se mainio ja hyvä isä, ihan kuten aina ennenkin. Olen itse ollut välittämättä niistä hänen kertomuksistaan muille, joissa hän on vuosien ajan syyllistänyt minua milloin mistäkin ja haukkunut minut milloin miksikin pitäen omia puheitaan täytenä totena. Hän on saanut pitää omat kulissinsa, jotka selvästikin pitävät hänet hengissä, arvostus muiden ihmisten taholta on hänelle se elämän eliksiiri.

Olen pönkittänyt herran ylpeyttä ja vuodenisä-roolia usein hyvinkin tietoisesti, tietäen, että jos joku saisi tietää totuuden, tämä ex ei sitä kestäisi ja jälleen minä ja lapset olisimme hengenvaarassa, olen lauseet niin hyvin sisäistänyt ja ne on minun selkärangassa edelleen, yksin tästä maailmasta hän ei lähde, jos pitää henki riistää, silloin kuulemma lähtee koko perhe samalla. Olen ottanut vuosien aikana niskoilleni syitä, olen tehnyt kaikkeni lasteni eteen, että herran kulissit pysyvät pystyssä, vielä pitää jaksaa muutama vuosi, ennenkuin nuorinkin on turvassa oman kotinsa seinien suojissa.

Nykyisellään ymmärrän, etten ole vastuussa aikuisen ihmisen tekemisistä, mutta jos lapsilleni jotakin ikävää kävisi, kyllä minä syyttäisin itseäni siitä raskaasti, ja niinpä teenkin kaikkeni sen eteen, ettei exällä ole mitään syytä tehdä itselleen tai lapsille mitään peruuttamatonta. Kauhun tasapaino on pidettävä yllä, kunnes jokainen lapsista on turvassa, viimeistään omassa kodissaan sitten aikuisena.