Tämä olotila on sietämätön ja saa aina minut toivomaan muutosta erinäisiin asioihin. Muutoksen toivominen jää kuitenkin siihen, koska käytännössä on mahdotonta alkaa tekemään muutoksia haluamiini asioihin ja kierre on valmis, toivottomuuden kierre.

Onko se siis niin, että näen muutoksen tarpeen ja masennus iskee juuri sille hetkelle, kun tajuan, ettei muutos ole mahdollinen? Joskus on niinkin, että yritän aikani ja tajuan, kuinka typerää on yrittää kulkea vastavirtaan ja masennun. Kun päässä pyörii ne minun näkemät vaihtoehdot ja kun tajuan, etteivät ne ole mahdollisia omalla kohdalla ja kun ei ole muuta näkemystä tai vaihtoehtoisia ajatuksia, päästä samaan lopputulokseen ja olo tuntuu kovin kädettömältä ja kun ainoa ja epätoivoisin ja mahdottomin ajatus ihmeestä jää viimeiseksi, ja siis turhaksi, en voi kuin nostaa kädet ylös ja todeta, ettei ole mahdollista, turhaa ajattelua ja turhaa toivetta.

Ja kun tuntuu, että oksennan, kun jälleen yritän hyväksyä olemassa-olevaa, sietää yhä uudelleen ja uudelleen tätä kaikkea ymmärtäen yhä uudelleen, etten parempaankaan kykene, ei ole mitään mahdollisuutta yhtään mihinkään, kuin jatkaa näin, astella tätä samaa oravanpyörää yhä vain.

Kärsin kodissa, joka ei tunnu ollenkaan kodilta, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kärsin parisuhteessa, joka ei ollenkaan ole parisuhde ja yritän hyväksyä vajaan kaverisuhteen ja omat tarpeeni siinä. Oikeastaan tällä hetkellä taas kärsin jokaisesta asiasta, en kykene olemaan tyytyväinen siihen vähään, koska se ei johda mihinkään muuhun kuin umpikujaan.

Tajuan päivä päivältä paremmin, kuinka koko elämäni on jo eletty, en pääse enää siihen samaan pisteeseen elämäni kanssa, missä joskus muinoin olin, kuvitellussa onnen kuplassa kuvitteellisen onnellisena perheen äitinä, vaimona jne.

Toisinaan kaipaan kaikkea sitä kulissia, joka tekemällä oli tehty. Tajuan, etten ole yhtään sen onnellisempi näinkään, ymmärrän ettei minusta ole mihinkään enää. Kroppani on sanonut sopimuksensa irti, taannoin yritin kertoa yhdelle sisaruksistani, kuinka helvetin raskasta on edes pitää tämä keho pystyasennossa, siinä itsessään jo menee paljon energiaa ja väliin on päästävä vaakaan lepäämään. Että tekisin sitten tämän rikkimenneen koneistoni kanssa sitten töitäkin, hah mikä ajatus.

Väsymistäni ei olla noteerattu missään lääkärissä, siihen ei ole koskaan paneuduttu ja olen vain yrittänyt sinnitellä, kirjaimellisesti pysyä pystyssä huonoimpina aikoina. Mikään lepo ei tunnu auttavan, nopea väsyminen kropassa on todellinen ongelma ja sekin saa mielen matalalle. Vuosien saatossa olen opetellut säästelemään voimiani, olen pyrkinyt lepäämään tarpeeksi ja kiinnittämään huomiota uneeni, niinkuin nyt pystyisin itse tekemään sellaisen alustan, jolla saisi parhaat mahdolliset unet ja kroppa lepäisi, hah sillekin. Pitää tyytyä siihen mitä on.

Moniin asioihin minulla olisi ratkaisu valmiina, vaan aina toteutus on mahdotonta ja sekin saa mielen matalaksi. Kun ei ole työkykä, ei ole työtä ja kun ei ole työtä, ei ole palkkaa ja kun ei ole palkkaa, ei ole varaa tehdä elämästä semmoista, kuin hyvinvointi vaatisi. Jatkuva taloudellinen huoli ei yhtään paranna mielialaani, päinvastoin aina kun muistan jostakin jonkun tulevan laskun, ahdistun suunnattomasti, koska tilanteeni on nyt paljon huonompi, kuin viimeksi olessani työttömänä, ja en yksinkertaisellakaan matematiikalla saa taloustilannettani plussan puolelle.

Mahdollisuuteni ovat kaikkeen siis olemattomat. Turhista asioista haaveilu syö vain lisää jo olematonta itsetuntoa ja luottamusta ja omanarvontunnetta ja kaikki on siis turhaa, ei ole mahdollisuutta asioihin, joihin tahtoisin muutoksen.