Mitä ihminen pidemmän päälle tekee ilman turvaverkkoa? Lakkaa elämästä, koska aina kun yrittää jotakin ja epäonnistuu yrityksessään putoaminen sattuu todella paljon.

Itselläni ei ole turvaverkkoa, eli niitä ihmisiä, jotka tukevat arjessa. Ei ole koskaan ollut, vaikka olen niin itselleni ja muille uskotellut. Tarkemmin kun tätäkin asiaa mietin, on myönnettävä, ettei niitä ihmisiä ole koskaan ollutkaan elämässäni. Olen itse ollut itselleni tuki ja turva samoin kuin muillekin läheisilleni. 

Tästä ei ole kauan aikaa, kun tieten ja hakemalla hakien yritin tukeutua äitiini. No, kävi jälleen niin, että olisin itse joutunut hälle olkapääksi, vaan en suostunut siihen rooliin enää. Hän onnistui minun asiani kääntämään omakseen ja hänen ongelmiinsa, sivuuttaen tyystin kaiken sen, mitä sanoin.

Olen tukenut myös sisaruksiani, niillä voimavaroilla mitä itselläni on ollut. Kiitos on ollut sitten minun vähättelyä ja arvostelua kun  olen yrittänyt kertoa omista asioistani heille ja olen saanut takaisin kaikuna takaisin vihaa, arvostelua ja mitätöintiä ja kylmyyttä heidän tahoiltaan.

Vääjäämättä olen hyväksytty vain, kun otan niskoilleni myös muiden ongelmat, kuuntelen ja autan minkä ehdin. Samaa en voi toivoa itselleni, vaikka pää kulkisi kainalossa. Saan läheisteni hyväksynnän vain silloin, kun minusta hyötyä heille ja siitä roolista olen pyrkinyt eroon jo vuosikausia. Minun ei tarvitse ostaa heidän tai kenenkään muun hyväksyntää, ei kenenkään rakkautta. Jos en kelpaa, niin en kelpaa. Kipeää se on tehnyt huomata, kuinka olen ollut vain hyväksikäytettävä luottotyyppi, joka ei koskaan sano ei. Olen ollut rajaton siinäkin mielessä, että olen tiedostamattani antanut kohdella itseäni huonosti, en ole tunnistanut ollenkaan, kuinka huonosti minua on kohdeltu ihan lapsesta asti. Minulle kaikki se on ollut normaalia ihan pitkälle aikuisikään asti.

Katselen useinkin vierestä toisten ihmisten jaksamista arjessaan ja en voi olla miettimättä, miksi en itse jaksa. Toivoisin itsellenikin samanlaista normaalia jaksamista, ja aina sen ymmärtäminen tuntuu yhtä kipeältä, kun ymmärrän, etten itse jaksa todennäköisesti enää koskaan mitään normijuttuja arjessa, sitä normaalia touhuamista.

Hyvin usein koen tunteen, joka sanoo minulle elämäni olevan jo ohi. Minulla ei ole enää mitään odotettavaa minkään asian suhteen ja olen ikäänkuin vanhus, joka odottaa vain kuolemaa. Olen jopa harkinnut kiikkutuolin hankkimista, siihen on hyvä istahtaa odottamaan viikatemiestä, joka joskus saapuu.

Asia kerrallaan oman elämäni pilarit on romahtaneet. Kaikki ne asiat, jotka joita olen pitänyt tärkeinä, olen menettänyt elämästäni yksi kerrallaan ja joistain asioista olen pitänyt viimeiseen asti kynsin ja hampain kiinni, etten niitäkin menettäisi, lapset.

Aikanaan minulle oli tärkeää parisuhde, terveys, lapset, koti, työ, sukulaiset ja yksi kerrallaan olen kaiken menettänyt saamatta mitään tilalle. Jäljellä on enää oikeastaan lapset. Olen itse kuitenkin siinä tilanteessa, että terveyteni on mennyt, sen mukana työkyky. Jo vuosia sitten menetin itseni, kodin, avioliiton sekä sukulaiset ja tuttavat.

Parhaani olen yrittänyt itseni suhteen, vaan yksin ne omat voimat hiipuu vähän kerrallaan. Nyt huomaan olevani tilanteessa, jossa en enää jaksa kannatella itse itseäni. En jaksa, en edes halua. Ymmärrän oikein hyvin niitä vanhuksia, jotka jaksavat tuntikausia huokailla ja odottaa kuolemaa kiikkuen kiikkustuolissaan. Elämä antoi ja elämä otti.

On kovin voimaton ja lannistettu olo. Yritin parhaani, ja se ei riittänyt. En saanut tukea ajoissa, en silloin kun siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Nyt koen kaiken olevan liian myöhäistä, en jaksa enää enempää. Surullisena aloitan tämänkin päivän, mieli maassa ja jo valmiiksi väsyneenä. Moni asia harmittaa, moni sellainen, jolle en jälleen mahda mitään mutta on silti kyettävä elämään niiden kanssa. Menetykset ja arjessa lukemattomattomat pettymykset. Oman arvottomuuden kokemukset, elämä häpeän ja syyllisyyden kanssa. Ei se ole elämää, mutta ei ole kokemusta paremmastakaan ja nyt kun tiedän, että olisi myös toisenlaisia kokemuksia, olisi toisenlaisia juttuja ja sitten tämä, ettei ole enää voimia tavoitella, ei jaksamista.