On todellakin ihme, että olen hengissä sairaan parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Useinkaan en jaksa olla kiitollinen siitä, että olen hengissä, en silloin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä tai muuta ikävää tapahtumaa. Harvemmin jaksan myöskään olla ylipäänsä onnellinen yhtään mistään. Lapset ovat ainoat, joiden kanssa koen iloa tai onnen hetkiä.

Erostani on useita vuosia aikaa ja vieläkin törmään terapiassa asioihin, jotka ovat minussa kiinni selkärangassa, asioihin joihin olen oppinut ja pidän niitä jokseenkin normaalina tai jotain. Esimerkiksi en osaa tässä parisuhteessa kertoa omista toiveistani, en haluistani tai mistään mikä liittyy minuun. En osaa sanoittaa asioita, tai omia tunteitani selvästi johtuen siitä, että pelko on juurtunut minuun kiinni. Avioliitossa sain aina jonkin ikävän seurauksen omista tarpeistani ja haluistani ja kuuntelin sitä, että minun asiani olivat kaikki väärää, väärin ja epätoivottuja sekä sairaita. Siis ihan normaalit jutut ja asiat. Opin vuosien aikana olemaan hiljaa, unohtamaan kaikki omat tarpeeni, tunteeni ja ohittamaan itseni.

Pelkään siis edelleen toisen ihmisen reaktioita, pelkään aiheuttavani vihaa, suuttumista joka taas aiheuttaisi itselleni pahimmillaan fyysistä kipua, henkisestä kivusta ja syyllisyydestä puhumattakaan. Kuitenkin tiedän, ettei nykyinen miesystäväni ole millään muotoa väkivaltainen minua kohtaan ja pelkoni on siis aiheeton hänen suhteensa. Lapset ovat oppineet henkisen väkivallan muodot, heille sellainen on normaalia ja hyväksyttävää ja tarpeen vaatiessa välit selvitetään myös fyysisesti, lyöden ja potkien tai heittäen tavara toista päin. Isän kodissa sellainen on normaalia ja niin lapsillekin, vaikka kuinka olen heille pyrkinyt kertomaan, ettei se ole normaalia. Isän painava sana on kuitenkin minun sanaa painavampi ja väkivalta saa jatkua lasten välisissä kahnauksissa isän luona.

Olen jo vuosia saanut ihmetellä lapsissa olevia mustelmia, minusta ne näyttävät sellaisilta sormenpäiden ja kovan puristusotteen aiheuttamilta. Lapset eivät osaa itse kysyttäessä sanoa, mistä ovat mustelmia saaneet ja eivät halua puhua asiasta, kun asiaa joudun kysymään jokaisen isäviikon jälkeen. On isoja mustelmia ja on niitä pieniä mustelmia vierivieressä.

Syksyllä pitää tämä asia ottaa puheeksi kouluterveydenhuolllossa, jos lapsilla onkin jokin sellainen vaiva, joka niitä mustelmia saa aikaan. Haavahoitaja kiinnitti tänään lapsen jaloissa oleviin mustelmiin huomiota, ei sanonut mitään, mutta selvästi niitä tarkisteli hoitaessaan samalla haavaa ja toivon, että ihmettelisi tarkemminkin, niin etten minä ole ainoa, joka ne huomaa. Aikanaan olen näistäkin kertonut eri viranomaisille, olen ilmaissut huoleni lapsiin liittyen ja asia kuitattiin sillä, että lapsille nyt sattuu ja tapahtuu asioita, joista jää mustelmia muistoksi. Minun on pitänyt sen tiedon kanssa sitten elää ja ihmetellä vain yksinäni niitä ja kysyä lapsilta itseltään, mistä on tulleet.

Mustelmia on erityisesti jaloissa, raajoissa ihan kuin olisi väkisin pidetty kiinni ja sormenpäät puristaneet lujaa. Voihan tietty olla, että lapsi tekee niitä itse itselleenkin, ? En tosiaan tiedä.

Ajatus on masentava, jos joku pahoinpitelee lapsiani ja itse en voi heitä mitenkään auttaa ja pahimmassa tapauksessa lapset on manipuloitu pitämään sitä kaikkea normaalina, elämään kuuluvana asiana?