Ihan sama, teen sen minkä voin ja sen pitäisi kaiken järjen mukaan riittää. Vaan kuinka nyt hoputtaa valtavaa koneistoa nimeltä te-toimisto? Kolme yhteydenottopyyntöä olen jo jättänyt, yksikään ei ole vielä poikinut sitä yhteydenottoa minun suuntaan. Odottelen siis edelleen virallista päätöstä omasta työttömyydestä, jotta tämä arvollinen instanssi kela voisi tehdä omat päätöksensä ja saisin edes sen minimaalisen korvauksen, jolla en siis edes kykene vuokraani maksamaan, muista laskuista puhumattakaan.

Mikäpä tässä, odotellessa. Onhan sitä näin työttömänä aikaa, odotella kaikenlaista. Ja sitten jaksetaan ihmetellä, miksi tilastot senkuin synkistyvät, kun mikään ei toimi. Inhimillinen kärsimys tuottaa lisää asiakkaita ja lisää työtä sote-alalle, samoin kärjistyessään myös poliisi ja palolaitos sekä muut tahot saavat lisää työtehtäviä, kun jo muutoinkin ahtaalle ajetut heikompiosaiset kansalaiset kokevat sen viimeisen niitin osuneen kohdalleen.

Elän itse aivan täysin väärää aikakautta, tämä aika ei ole minun aikaani ollenkaan. En kykene olemaan tehokas ja tuottava, en ole innovatiivinen ja aikaansaava.  Minulla ei ole mitään erityisiä taitoja tarjottavaksi kenellekään ja en edes kykene nopeaan uuteen oppimiseen.

Selatessani työpaikkahakuja, kauhistuin sitä, miten työntekijältä vaaditaan ihan mahdottomia jo pelkässä hakuvaiheessa. Ei taida minusta olla niin täydellisiin kuvauksiin, ei ollenkaan. On se myönnettävä, että olen tipahtanut kelkasta, junakin meni jo aikaa sitten ohi ja kovaa menikin.

Jälleen olen oman elämäni kanssa realiteetin edessä, on myönnettävä itselleen, ettei ole sitä eikä tätä ominaisuutta, ei niitä mitä haetaan. Oma koulutukseni on loppujen lopuksi kovin rajallinen, työkykyni on olematon, joten ...

Ja pari tuntia myöhemmin itken, minusta ei ole enää jäljellä kuin kuori, en jaksa olla edes työtön työnhakija ja niinpä tämä virkaintoinen työtään tekevä ihminen puhelimen toisessa päässä päästää minut pälkähästä, olen kohdannut seinän, jota olen jaksanut siirtää aina vain eteenpäin ja eteenpäin ja enää en jaksa.

En tiedä, mitä ja miten tästä eteenpäin. Viimeinenkin oma vastus on nyt murtunut, yrittettyäni olla ja elää kuten muutkin normaalit ihmiset. Tipahdin kuiluun, josta tuskin enää toivun, en usko ainakaan. Illalla mietin sitä,, kuinka liian myöhään olen alkanut saada tai ymmärtää vastaanottaa apua. Ihan liian myöhään, kun koko elämä on jo käytännössä ohi.

Elän leima otsassa jatkossa, kärsin siitä kaiken muun lisäksi. Se aiheuttaa lisää häpeää jo kaiken muun häpeänkokemuksien päälle. Liian kauan olen sinnitellyt yksinäni, olen menettänyt elämässäni kaiken sen mihin olen uskonut, mistä yritin pitää kiinni melkein kynsin ja hampain.

Maanpäällinen helvetti riittäisi jo.