Mietin itsekseni, mikä jälleen sai oman mielen näin synkkyyteen. Monet pettymykset ja ikävät pienet asiat, joihin olen törmännyt. Huomasin myös jälleen, etten ole tervetullut äitini luokse, varsinkaan sisaruksien siellä vieraillessa jälkikasvuineen. Sattumalta tuossa yhtenä päivänä päätin poiketa siellä ja kas, koin itseni tunkeilijaksi ja kuokkijaksi juhliin. Pahoillani siinä sitten yritin toipua hämmästyksestä ja sopertaa, etten tiennyt, ja olisin toki muistanut pienellä lahjalla, jos olisin tiennyt, vaan eipä minua oltu kutsuttu. Loukkaavaa todellakin ja joudun miettimään jälleen kerran sitä, miksi en kelvannut. Toinen sisarukseni pisti oikein kympillä puukkua rintaani nauttien selvästi siitä, että sai sanoillaan satuttaa minua kehuen oman perheensä ihanista suunnitelmista, tekemisistä jne koko kesän ajan tietäen ihan tasan tarkkaan, ettei minulla ole varaa ja lapseni kärsivät ollessaan vain kotona jatkuvasti. Haluanko olla tuollaisten ihmisten kanssa ollenkaan tekemisissä? Jatkuvaa kateutta puolin ja toisin, ei yhtään mitään sellaista yhdistävää asiaa sisarusten kesken, ei niin mitään. Hylkäämisen tunne nousee niin vahvana, ikävänä tunteena.

Tänään taas mietin, miksi elän ylipäänsä? Olisi paljon helpompaa kaikille muillekin, jos en olisi elossa. Miksi minun elämä on yhtä saatanallista kärsimystä, päivästä toiseen? Mietin sitäkin, mitä jos en olisi eronnut, olisinko sietänyt kaiken paskan vain sen vuoksi, että kulissit ja elämän puitteet olivat paremmat kuin nyt? Kärsimys olisi ollut taattua, mutta niinhän se nytkin on, toisista syistä vain.

Kärsin tästä kodista, jokaisesta pienestä ja isommasta puutteesta ja toimimattomasta kaikesta ylipäänsä. Olen oikeastaan tehnyt kaiken sen tämän kodin eteen, minkä vuokralainen vaan voi, eli käytännössä ei paljoakaan. Toki olen kiitollinen jotenkin siitä, että tässä voin asustella, oman mielenterveyteni hinnalla tosin, olen niin alkanut inhoamaan tätä neljän seinän sisustaa.

Kärsin taloudellista ahdinkoa, työssä ollessa en saanut säästettyä, työmatkakulut sekä elämä yleensä mahdollistui, mutta säästöön ei jäänyt, vaikka kuinka sitäkin yritin. Säästöni hupenivat lapsiini, viime syksynä yksi lapsista muutti omilleen ja minä olin ainoa, joka huolehti hänen taloutensa ja hankinnat uuteen kotiin, isäänsä ei kiinnostanut avittaa yhtään kalusteiden tai minkään muun hankinnoissa. Harmittelen tällä hetkellä sitä, miksi olin niin typerä, että vuosien pohdinnan jälkeen hankin sen uuden patjan sänkyyni, se oli virhe, jota  joudun nyt katumaan, koska jos en olisi hankkinut sitä, minulla olisi pari sataa ylimääräistä käyttää lapsiini tänään.

Minua on itkettänyt tänään lähes koko päivän, itku kurkussa yritän tehdä jotakin tässä kuumuudessa. Suurin saavutus onkin kukkien kastelu ja astianpesukoneen tyhjentäminen ja pyykin pesu. Lapset kysyivät, käynkö kaupassa, no en käy kun ei ole rahaa. Ja mökötys on suurta. Itselläni on niin paha mieli, koska kökötämme tänäänkin vain kotona, edelleenkin yksi lapsista ei edes vastaa, kun kysyn tai yritän jutella, poistuu jos tulen samaan huoneeseen ja olenhan todellakin niin ällöttävä, jopa omien lasteni mielestä, enhän käy töissä ja olen rahaton sen vuoksi. Itseinho lisääntyy samaa tahtia, kun lapset ilmaisevat oman halveksuntansa minua kohtaan ja mietin jo, että heidän taitaa olla parempi jossakin muualla, kuin kanssani, kun en pysty tarjoamaan neljää seinää enempää ja edellisen päivän jämäruokaa. Vettä saa hanasta ja jos miesystävä nyt toisi huomiselle jotakin, mistä laittaa huomenna ruoka.

Miesystävä on alkanut kohtelemaan lapsia myös oudosti. Hän herkuttelee ja ostelee kaikenlaista kallista silloin lapset ovat poissa ja kun lapset ovat täällä, hän ei nykyisin enää tuo mitään, pari maitoa ja jonkun kuppaisen lihan tullessaan kaupan kautta. Ja edelleen hän jaksaa syyllistää, kun afrikan lapset näkevät nälkää, niin lasten pitä olla kiitollisia siitä mitä saavat.

Kuvittelin joskus, että parisuhteeni olisi jotenkin hyvä, mutta ei se niinkään ole. Kuihdun tässä suhteessa, olemattomassa. Emme puhu enää toisillemme, emme katso toisiamme, hän nukkuu kotiin tultuaan seuraavaan aamuun usein telkkari päällä kuorsaten. Lyttyynlyttää kaiken minun ajatukseni ja orastavat toiveeni, ei kannata, ei ole rahaa, on niin vaikeaa kaikki hän sanoo. Koen jokainen hetki hänen kanssaan hylkäämisen tunteen, en ole tärkeä, hän ei välitä.

Miksi jaksan tätä tämmöistä? Elämäni ei ole yhtään parempaa tai mielekkäämpää näinkään. Enkä edes tiedä, miten sen saisi, ei mitään ajatusta paremmasta. Ehkä parempaa ei ole minulle tarkoitettu? Kuin kitua neljän seinän sisällä, uskotellen, näin on hyvä?

Olen vuosien ja vuosikymmenien aikana jo satoja kertoja tehnyt lasten kanssa kaikki  ne asiat, joita saa tehtyä ilmaiseksi, joihin ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Ymmärrän lastenkin pienet toiveet uusista kokemuksista, mutta nekin maksavat ikävä kyllä rahaa.

Itselläni ei ole enää rahkeita lähteä pyöräilemään, metsässä olemme käyneet ihan riittämiin, kävelyä myös, kotihommat ei innosta lapsia, kavereillaan on menoja, on oikeaa lomaa ja lomatekemistä heidän käydessä mökeillään, jne. Ymmrrän lastenkin olon, he ovat koko ikänsä katselleet vierestä, kuinka ne toiset aina saavat ja tekevät sitä ja tätä he vain toivovat ja aina joudun sanomaan, ehkä ensi kesänä tai ehkä joskus sitten. Nyt ei ole varaa. Koskaan ei ole varaa, niin se vain on.

En kestä oikeastaan enää, en köyhyyttä kuin sitäkään, että toiset saavat edelleen hyljätä ja ingoorata miten mielivät minut ja minun täytyy se vain kestää, kun ei ole mitään muutakaan.