Elämän ylä,-ja alamäet, en jaksaisi enään vaan eipä sitä hirmuisesti kysellä, kun tapahtuu asioita, joilla on omaankin elämäänkin iso vaikutus. Tosin omassa elämässä niitä on jo ihan liikaa ollut ja tuntuu, etten jaksaisi enempää, en yhtään mitään.

Yritän jälleen takoa päähäni, "kaikella on tarkoituksensa", "tämä oli joskus odotettavissakin, tiesin sen", ja ihan uutena olen opetellut muistamaan, että joskus ikäviin sattumiin ja tapahtumiin ja asioihin kätkeytyy jokin elämää suurempi hyvä. Voi kun se olisikin noin?

Vietän kotioloissa ja normiympyröissä vuoden jokaisen päivän. Pidemmän päälle se ärsyttää suunnattomasti, varsinkin kun jatkuvasti vain toivoisin pääseväni jonnekin lomalle, pois kodista edes muutamaksi päiväksi. Johonkin, jossa oikeasti vois vain olla ja rentoutua ja nauttia olostaan ilman häiritseviä arjen asioita.

Lomailu olisi ihan jees, mikäli voisin syödä normaalisti. Yksikin väärä ainesosa ja elämäni on tuskaa seuraavat pari viikkoa julmetun päänsäryn kourissa. Eli valmiiseen pöytään en voi kuin riskillä mennä, ellen ole etukäteen pyytänyt mausteetonta ja lisäaineetonta sapuskaa, ihan varmuuden vuoksi. Toinen on sitten tuo ikävä vatsani, joka näköjään ei pidä enää mistään ruuasta, on ihan sama mitä suuhuni laitan, lopputulos on jokatapauksessa sama ikävä pöhötys, kuin olisin viimeisilläni raskaana sekä kaikki muut ikävät jutut siihen päälle.

Lomailu olisi ihan jees myös, mikäli olisi rahaa, jolla mahdollistaa lomailu. Vaan eipä ole sitäkään. Kotioloissa on möllötettävä ja harmistuttava somessa jälleen kerran toisten ihanista ilmoituksista kuvien kera, kuinka ollaan siellä ja täällä. Olisi se itsestäänkin mukavaa ilmoittaa kivan kuvan kera useamman kerran viikossa, kuinka menee hyvin ja on paljon kaikenlaista kivaa elämässä. Vaan kun ei ole.

Eilen juurikin huomasin kuinka ikävää on elää köyhän elämää. Lupailin muksuille uintireissua ja sitten muistinkin, ettemme mihinkään pääse, koska auton tankki on tyhjä ja en voi käydä tankkaamassa, koska rahaa ei ole. Nuhjötimme sitten koko porukka kukin omissa oloissamme mieli maassa koko päivän, jokainen omissa poteroissaan. Kyllä harmittaa, tuo uimassa käyminen edes ei onnistu minun köyhyyden vuoksi. Jäin siis työttömäksi ja en tiedä milloin seuraavan kerran tilille tulee korvausta työttömyydestä. Elokuussa?

Kaikki yritykseni myös tehdä edes kodista semmoinen, että olisi hyvä olla lyttyyntyvät pieniin asioihin. En saata ymmärtää, vaikka kuinka kertoisin muille sitä, miten tärkeää minulle on kodin siisteys, ja vaikka kuinka sitä puunaisin, niin aina mitä enemmän siivoan, sitä enemmän täällä sotketaan. Tuota yhtälöä en edelleen ymmärrä, en ole kodissani mikään yleispalvelija, vaikka jokainen niin tuntuukin olettavan. Omien jälkien korjaaminen tuntuu olevan muille ylivoimaisen vaikeaa ja jos jotakin joku tekeekin niin siitä pitäisi vähintään mitali suoda kaulaan.

Olen huomannut, etten saa muiden ihmisten vuoksi tässä kodissa edes yhtä asiaa loppuunsaatettua, kun jokaisella tuntuu olevan niin akuutti hätä asioidensa kanssa, ettei voi yhtä minuuttia odottaa, ja sitten pahoitetaan mieltä, kun en ole saatavilla tehdessäni jonkin asian loppuun. Yleensä joudun punnitsemaan, kestänkö itse toisten mielenpahoituksen sen osoitukset vaiko olenko hetimiten käytettävissä, ettei minun tarvitse sietää toisten ilkeää käytöstä minua kohtaan.

Lapset yrittävät pompotella ja passuuttaa, ihan kuin olisivat jotakin hoviväkeä, ja kun en suostu niin saan osakseni ilkeää käytöstä. He yrittävät kaikin keinoin käyttää valtaa ja hallintaa, josko onnistuisivat. ja sitten kun en toimi heidän palvelijana, he osoittavat mieltä mykkäkoululla ja tiuskimisella.

Olen jälleen niin yksin mietteideni kanssa. Terapiassa olen saanut näitäkin tuntojani purkaa ja huomaan kesäloman terapiasta voinnissani kyllä. Ahdistus nousee pintaan ja vaikka olenkin oppinut joitakin temppuja siihen, se elää ja voi hyvin sisimmässä, samoin masennus, joka ottaa valtaa heti, kun epäonnistumiset ja ikävät kokemukset ylittävät hyvät asiat.

Ptsd on minulla vaikeaa laatua, olen tuon kanssa elänyt koko ikäni saamatta ymmärrystä tai apua siihen. Liekö nyt jo liian myöhäistä, ja jotenkin tiedän, että elämäni on pilalla ollut jo ennenkuin kuin se on ehtinyt edes alkaa. Maanpäällinen helvetti tosiaan ja mitään hyvää en näe omaan elämääni jälleen.

Ei ole reilua, että olen menettämässä viimeisetkin voimani, en todella jaksa enää pinnistellä ja en jaksa enää edes ajatella yrittäväni yltää siihen, mihin normaalisti ihminen kykenee. Voimani alkavat olla loppu. Akku on rikki. Mitä tänäpäivänä ihminen sitten tekee? Turhautuu, koska ei ole elämässä mahdollisuutta siihen samaan, mihin muilla on.

On ikävä tosiasia, etten kykene työhön pitkiin aikoihin, samaan aikaan olen kehitellyt itselleni ihan älyttömiä toiveita esimerkiksi omistusasunnosta, jonka voisi tehdä mieleiseksi sekä sitten asumiskulut olisivat paljon pienemmät kuin vuokralla ollessa. Tuo haave vaatisi minun olevan säännöllisesti työssä, ja kun kykene, en edes halua kiusata itseäni väsyttämällä itseni täysin piippuun ja kun en jaksa toimia sitä vaadittavaa kahdeksaa tuntia tehokkaasti, tai edes puolikkaalla teholla. Eli jälleen haaveilen ihan mahdottomia, asiaa, joka ei ole realistinen ja sekin harmittaa.

Koen, etten kykene mihinkään semmoiseen mihin tahtoisin itsekin kyetä. Lapset kyselevät, milloin menen töihin, hekin jo häpeävät minun kotona oloani tietäen elämämme kurjistuvan jälleen muutaman askeleen taaksepäin. Yksi esimerkki oli jo, kun en kyennyt kustantamaan lapsille edes uintireissua, koska ei ole varaa hankkia bensiiniä autoon.

Illalla lopetin lasten lehtitilaukset, opettelen jälleen säästämään kaikessa, siinä olenkin ihan hyvä, osaan ohittaa omat luonnolliset tarpeeni syömimestä lähtien, jotta muille jää ja riittää.