Opettelen elämään, ihan kirjaimellisestikin elämään. En oikein osaa vielä sanoa, mitä tuo lause omalla kohdallani tarkoittaakaan, en kykene muodostamaan tavoitteita omaa elämää ajatellen. Tai mikäli kykenen, pettymys on ollut tähänkin asti kovin suurta, kun ei pääse etenemään sitten niiden mukaisesti ja olen opetellut luovuttamaan ja päästämään irti ja vain hengittämään, olemaan olematta, elämään elämättä.

Olen nyt saanut toipua hetken, järkytys tulee myöhemmin kaikesta siitä tiedosta, minkä olen saanut. Itsepä olen toivonut totuutta, sen esiintulemista ja tulihan se. Paljoa en voi  asioihin vaikuttaa, kuten aina on ollut. Asiat eivät ole minun vastuullani, ei minun käsissäni ollenkaan ja minun on vain siedettävä vielä jonkin aikaa, ennenkuin jokin liikahtaa taas eteenpäin.

Tällä välin minun on opittava rentoutumaan, opittava palauttamaan oma energia ihan kaikkeen tekemiseen, saatava itseni tasapainoon väsymisen, jaksamisen suhteen. On vain jaksettava etsiä, en voi tietää ellen katso ja kokeile?

Oma väsyminen on nopeaa, ja palautuminen olematonta. Illalla mietin itseäni verraten puhelimen akkuun, joka on rikki. Sellaiseen, joka on oltava koko ajan laturissa toimiakseen ja vetelee viimeisiään. Puhelimesta saisi siis vielä toimintakykyisen akkua vaihtamalla. Minun akkuni on siis rikki, ja en tiedä edes sit, mikä on se voima, joka lataisi omat akkuni, jos lataisi.

Ennen vanhaan liikunta oli se, mikä auttoi jaksamaan. Kunnon lenkki vaunujen ja taaperoiden ja vähän isompien kanssa ja oli taas hetken aikaa olo paljon parempi. Kun ex oli piilottanut auton avaimet, tyhjentänyt tankin tai hävittänyt lasten istuimet autosta estäen niin minun liikkumistani tai sitten oli vienyt tilitäni rahat, etten päässyt tankkaamaan ja ruoka-ostot jäivät kaupan kassalle ja tankkaamaan en päässyt, koska bensakorkki oli kierrettynä niin tiukalle, ettei apuun tullut naapuritankkaaja saanut bensakorkkia auki minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kulkea kauppaan kävellen lapsilauman kera. Ja jossain vaiheessa ex keksi, että käyn kävellen ja lasten kanssa asioilla, hän piilotti vaunut ja myöhemmin hän kadotti kokonaan vauvan ja taaperon käyttämät vaunut, rattaat niin, etten päässyt kulkemaan edes kävellen omaa pihamaata pidemmälle. Pyöräilyyn tuli este, kun ex siirsi lastenistuimet omaan pyöräänsä, vaikkei siis koskaan pyöräillyt, ei itsekseen eikä lasten kanssa toisin kuin minä, silloin harvoin joskus, kun minun ei tarvinnut ottaa koko lapsilaumaa mukaani, mutta siis itselleni rakas pyöräilykin jäi pois ensimmäisten joukossa.

Exän kiukuttelun, syyllistämisten ja huutojen ja raivokohtausten kera minulta jäi pois elämästä kaikki itselle mukavat asiat. Oli helpompaa elää ilman jatkuvia syyllisyydentunteita sekä syyllistämisen ja exän kohtausten pelkoa jättämällä pois omasta elämästä kaikki se, normaali, mitä ihminen tekee mielellään ja vapaa-aikanaan. Minulta huudettiin pois musiikki, käsityöt, lukeminen, ihmisten kanssa seurustelu, sukulaiset, ystävät eli ihan kaikki semmoinen voimaannuttava ja palauttava sekä itselle mieluinen tekeminen. Kun ex tajusi, kuinka nautin keittiössä hääräämisestä, hän alkoi sitäkin vaikeuttaa tietentahtoen. Samoin suhteeni lapsiini hän yritti jo avioliiton aikana sabotoida milloin mitenkin siinä kuitenkaan onnistumatta. Siinä meni itselläni se viimeinen raja, jota ei ylitetä, äiti suojelee lapsiaan viimeiseen hengenvetoon asti, niillä tiedoilla ja taidoilla, joita kullakin hetkellä on käytettävissään.

Ilmeisesti ex tajusi aina sen, mitä minulla oli mielessäni, ja hän oli askeleen edellä minua, aina siihen asti kunnes aloin itse tajuamaan hämärästi tuon sairaan ihmisen aivoituksia ja sitä, kuinka hänen ajatuksensa kulkee. Ongelma hänen päässään on kuitenkin syvempi kuin mikään musta aukko, pimeämpi kuin mikään pimeys ja arvaamattomuus on kaikkein kamalinta, tosin nyt kun tiedän jotakin, saatan osata toimia oikeinkin.

Omassa elämässäni on jo joitakin pienen pieniä hetkiä, kun osaan nauttia juuri siitä käsillä olevasta hetkestä. Ihan samoin, kuin aina ennenkin siis. Ainoa erotus edelliseen on puuttuva jatkuva traumatisoiva kokemus arjessa. Adrenaliinit on jyllänneet kehossani vuosikymmeniä, taistele,-ja pakenereaktio on ollut kokoaikaista ja nyt se puuttuu suurimman osan aikaa. Kehoni ei ole tottunut olemattomiin hormonitasoihin ja pitoisuudet on varmasti olleet korkeat vuosikymmeniä kehossani.

Tällä hetkellä tehtäväni onkin kiinnittää huomioni hyvään yöuneen, vireystilojen huomaamiseen ja niiden tasapainottamiseen, mikä onkin todella haastavaa, rentoutumiseen sekä jollainlailla, lihaskireyden helpottamiseen. Minun pitäisi myös opetella syömään, ja liikkumaan uudelleen säännöllisesti. Tekemään niitä asioita, joista pidän ja joista saisin sitä energiaa, vaan kun nuokin asiat tuntuvat kaatuvan omiin mahdottomuuksiinsa milloin minkäkin syyn takia.