Hei, ihan ensin kiitoksia kommenteista, joihin en ole omassa sumussani kiinnittänyt huomiota, en ole huomannut aiemmin, pahoittelut.

Lueskelin omia ajatuksiani keväältä ja nyt kun taas pahin olotila alkaa olla ohi, vähän jo huvittaakin oma ahdistus ja näköalattomuus kaiken suhteen. Mutta, sellaista se on elää masennuksen kanssa. On huonoja päiviä ja sitten vielä vähän vähän huonompia päiviä ja sitten on myös niitä päiviä, kun koko maailma romahtaa raiteiltaan.

Olen elänyt masennuksen kanssa koko elämäni, niin se vain on. Olen kirvistellyt ja yltänyt kaikesta huolimatta lähes samoihin kuin muutkin, pienellä pippurisella sisulla ja muutamalla oikein sijoitellulla perkeleellä ja saatanallisella uhmalla, ajatuksena, ettei periksi voi antaa. Siis niinä hetkinä, kun masennus ei ole vienyt kaikkea käsillä olevaa voimaa.

Viime viikkoina olen joutunut myöntämään, ihan näinä viime päivinä oikeastaan monia totuuden rippeitä itsestäni itselleni. Asioita, joita en ole halunnut nähdä, asioita joita en ole voinut hyväksyä itseeni tai osaksi omaa elämääni.

Yksi, mikä on hautunut hyväksytyksi tulemista ja näkemistä on juurikin tuo masennus ja siihen liittyvät monet pienet elämää hankaloittavat pirulaiset. Masennus, jatkuneena koko elämän on asia, minkä kanssa olen oppinut elämään, samoin kaikkien niiden eri traumojen aiheuttamien oireiden ja seurausten kanssa. Jollain tasolla olen tiedostanut, ettei kaikki ole kunnossa, olen ihmetellyt hiljaa itsekseni omia omituisuuksiani ja siihen se onkin aina jäänyt. Olen oppinut mestariksi keksimään kaikenlaisia vaihtoehtoisia selityksiä milloin millekin asialle vastoin parempaa omaa tietoani, sekin on ihan luonnollista, kaikellehan pitää olla jokin syy, jotta kykenee ymmärtämään seuraukset.

Kysyttäessä olen myös kieltänyt masennuksen, syynä suunnaton häpeä ja leimautumisen pelko sekä noista tunteista aiheutunut uusi uhma, "minähän en ole masentunut, miksi olisin?"

Monesti olen kuvaillut oman elämäni kokemusmaailmaa asteikolla, lämpötila-asteikolla. On siis lämmin, nolla, sekä miinuspuoli. Oma elämäni ja kokemukset ja tunteet jne. on kaikki kulkeneet hyvän matkaa miinuksen puolella aina. Jos on ollut parempaa, hyviä kokemuksia ja hetkiä tai pidempiäkin aikoja, niin miinusnollassa on olleet oman elämäni huiput, plussalle en ole kokenut pääseväni vielä koskaan. Ja siinä on se ongelma.

Koen elämän olevan hyvää elämän nollakohdassa, en osaa edes kaivata plussaa, koska en ole sellaista koskaan päässyt kokemaan. En siis edes tiedä, millaista olisi elää ilman masennusta, koska se on aina ollut minussa ja sen myötä masennus on minulle elämän normaali. Minulle normaali. Joten miksi kokisin edes olevani masentunut, kun se on se minun normaali, minun hyvä, johon olen tottunut. En osaa edes kuvitella toisenlaista elämää, en tiedä mitään muiden ihmisten normaalista hyvästä, siis siitä plussan puolella olemisesta. Olen tottunut elämään näin, lasien ollessa väritettynä hiilenharmaaseen ja huonoina hetkinä päässä on läpitunkemattoman mustat lasit, joista valo ei pääse sisään tai ulos.

Sama asia on monien elämäntoimintojen kanssa. Olen koko ikäni kärsinyt tietämättäni uniongelmista. En tiedä, millaista on hyvä yöuni, en ole kokenut sellaista vielä tähän ikään mennessä. Ei mikään ihme, että vähän väsyttää. Ja usein väsyttää todella paljon, syystä että nukun erittäin huonosti, olen nukkunut huonosti lapsesta saakka. ja edelleen, huonot unet on se minun normaali, muusta en tiedä kokemuksien puuttuessa.

Ja , kun huonosti nukkuminen on minulle se normaali, en ole edes osannut koskaan edes valittaa asiasta, en oikeammin kiinnittää siihen huomiota, en sillätavoin, kuin olisi pitänyt. Miten olisin voinut, kun en ole tiennyt, millaista unen pitää olla todellisuudessa. Olen tyytynyt hyvin vähään kaikessa, olemattomaan osaamatta vaatia parempaa, vaikka siihen olisi pitänyt pyrkiä.

Moni epänormaali asia omassa voinnissa on itselleni se normaali, juurikin sen vuoksi, etten tiedä paremmasta, ei ole kokemusta, ei omakohtaista tietoa. Viikolla tajusin juurikin tuon uniasian kohdallani. Ymmärsin, etten voi jatkaa huonosti nukkumista enää pidempään. Samalla mietin, millaista on nukkua, siis hyvin ja virkistävää unta? Millaista se olisikaan?

Lapsesta asti uneni on ollut semmoista kevyttä, koiran unta ja toisaalta sitten painajaisten täyttämää levotonta liikehdintää tai vaihtoehtoisesti niin syvää pimeyttä, ettei omat lapset ole saaneet minua hereille kuin useiden yritysten ja loputtomien minuuttien aikana. Normaalia nukkumista en siis tiedä, mitä se on tai millainen olon kuuluisi olla hyvien yöunien jälkeen. Aavistus saattaa olla, se voi olla sitä, kun muistelen kerran tai pari heränneeni aamulla sellaisella olotilalla, että olen voinut sanoa ääneen, etten ole koskaan aiemmin nuukunut niin hyvin? Ja tosiaan, niitä kertoja on laskettava yhden käden sormin.

Toisiko kunnon unet sitten jaksamista myös päivään? Ja kuinka ylipäänsä nukutaan kunnolla? Sijauspatjan päällä, huonossa pedissä on totta tosiaan vaikeaa nukkua. Erossa jäi exälle perintörahoillani hankitut kunnon ergonomiset patjat ja tilalle tuli jonkun käytetty 50vuotta vanha ruskea joustinpatja, jonka siis edellisessä muutossa ilkesin heittää pois, toiveena saada edes jonkinlainen uusi joustinpatja tilalle, samanlaisiin patjoihin kuin mitä joskus aviovuoteeseen hankin, ei ole enää koskaan varaa, vaikka säästäisinkin vuosia.

Onhan oikeanlaisella alustalla nukkuminen luksusta, sellaista jota tuskin koskaan pääsen kokemaan. Ei tällä taloudella, ellen sitten ottaisi lainaa, vaan se on omien periaatteideni vastaista. Lainaksi ei eletä ja piste. Siihen, mitä hankitaan, pitää olla kädessä raha varattuna, velkaa ei oteta normielämiseen.

Olen harkinnut kokeilevani jonkinlaista unilääkettä, mutta onko se järkevää sen vuoksi, koska alusta, millä makaat, on huono ja osaksi sen syytä on aamuisin paikat jumissa ja kipeät. Samoin en voi sammuttaa kuorsauskonetta vierelläni, ukkoa joka päästelee sellaisella äänenvoimakkuudella ääniä, että heikompaa hirvittäisi.

Korvatulppien kanssa en usko osaavani nukkua, joskus niitä kokeilleena tiedän, että äänet kantautuvat niiden läpi ja korvat ovat kipeät niiden käytön jälkeen. Mikä jää vaihtoehdoksi? Nuijanukutus?

No joo, osaanpahan joskus sitten lääkärin pakeille mennessäni ottaa nämä huonot yöunet puheeksi, jos siis muistan. Sitä ennen jatkan samoin kuin tähänkin asti, kokeilen eri luontaiset vaihtoehdot sikäli muistan. Muistamattomuus on kovin ikävä asia, ainakin kun unohtuneet asiat muistuttavat itsestään juuri sillä hetkellä, kun on jokin akuutti tilanne. Tänäänkin huomasin, että olen unohtanut uusia lääkekaapin sisällön ja monta muuta, asiat pitäisi jaksaa hoitaa sitä mukaa, kun niitä tulee eteen tai edes jos muistaisin laittaa johonkin lapulle ylös, mitä pitikään tehdä ja hoitaa, vaan kun en muista edes käyttää niitä muistilappuja, jotka ennen pelastivat.