Olin pieni, varmaankin noin kymmenen hujakoilla, olin juuri menettänyt perheeni, vanhempani olivat eronneet, vuotta myöhemmin isäni oli kuollut ja siinä välissä olimme joutuneet lastenkotiin. Lapsuus oli ollut osin alkoholinhuuruista tappelua ja pelkäämistä milloin sohvan takana, milloin vanhempien sängynalla rukoillen, ettei kukaan tulisi hakemaan meitä pois...

Suru, se häipyi jonnekin, piiloon möykyksi vatsaan, rintaan ja kurkkuun. En lapsena saanut koskaan surra menettämiäni ihmisiä, joita oli jo siihen ikään kertynyt monta, liian monta. Olin yksin, jäin yksin selviämään ymmärtämättä, miksi olin siinä tilanteessa. Muistan niin monet yöt, itkien toivoin kaiken olevan vain pahaa unta, josta heräisin hetkellä minä hyvänsä ja elämäni olisi jälleen palautunut normaaliksi. Uni ei päättynyt koskaan, suru jäi sisälle elämään omaa elämäänsä, jonka ymmärrän senkin vasta tänään, nyt aikuisena kun jo omat lapseni ovat osa aikuisia ja omien elämiensä alussa.

Suruni, joka ei saanut näkyä, ei kuulua missään muodossa hautautui jonnekin ja vasta nyt ymmärrän.

Minulle sanottiin, minulle kerrottiin kuinka olen hankala, kuinka olen sitä ja tätä ja kuinka olen myös kateellinen. Minun oma suruni tulkittiin kateudeksi, ymmärtämättä, että tunteeni oli puhdasta surua, surematonta surua. Onko se kateutta, jos kaipaa isäänsä? Miettii ääneen, millaista olisi jos olisi isä, joka hakisi pois lastenkodista viikonlopuiksi? Ylipäänsä olisi joku, joka olisi hakenut pois helvetistä viikonlopuiksi ja lomiksi? Onko se kateutta, jos kaveri kertoo iloisena ja onnellisena mitä kaikkea kivaa olikaan tapahtunut oman isän kanssa, mitä olivat tehneet jne ja se aiheuttaa kovaa tuskaa sisälläni, kun itsekin olisi toivonut kokevansa samaa onnea? Ja jos toinen ei lopeta, vaan jatkaa asiansa kertomista hetkestä toiseen, sitä hehkuttamista, vaikka pyytää lopettamaan ja puhumaan muusta ja kun toinen vaan jatkaa ja seuraa perässä ja ei ymmärrä lopettaa, kunnes minua alkaa suututtaa ja aiheutan riidan, joka tulkitaan niin, että olen kateellinen?

Suruni, käsittelemätön suru siis kääntyi muiden ihmisten tulkinnasta kateudeksi ja opin itsekin sanoittamaan oman tunteeni kateudeksi, joka taas oli paheksuttavaa ja miellyttämishaluisena halusin, etten ollut kateellinen, vaikka vaikeaahan se olikin, se pulpahteli esiin milloin missäkin. Erityisesti, kun joku kertoi omista onnen hetkistään toisten ihmisten, yleensä läheistensä kanssa eli juuri niistä asioista, mitä en itse saanut kokea ja mistä jäin paitsi miettien vain, kuinka olisin toivonut jonkun välittävän minustakin, rakastavan minuakin.

Olen tuon oletetun kateuden kanssa elänyt siitä asti. Suru on itselleni ollut sellainen, jota en ole tunnistanut, en ole osannut surra, paitsi yksin ollessani, kun kukaan ei ole näkemässä, sitten kun on turvallista yksin. En ole jakanut kenenkään kanssa koskaan omaa suruani.

Lapsena luulin kuolevani tukehtumiseen, kurkkuani kuristi hyvin usein, rinnassa painoi ja vatsa oli kovin kipeä ja opin pelkäämään itkua. Olin yksin, minun piti selvitä yksin kaikesta siitä tuskasta, surusta ja ikävästä kaikkiin menettämiini ihmisiin.

En siis ole viel tähän päivään mennessä oppinut suremaan, en ole osannut. Monet surut jo alkaen ihan lapsuudesta on vielä surematta, saatika sitten aikuisena tapahtuneista menetyksistä. Yksi menetys on ollut ero, yksi jos toinenkin ihmissuhde jäi eron myötä. Lasten vääri oli yksi tärkeä aikuinen elämässäni ja ymmärrän, etten ole edes häntä päässyt suremaan, surun kohdalla minusta on ainoastaan yksi tie sisään, muttei ole ulospääsyä, poistumistietä ja kaikki jää jonnekin pimeään laatikkoon. En saa surua ulos, koskaan ei ole tilaisuutta, aina on mentävä vain hetkestä toiseen ja jatkettava elämää.

Suruni leimattiin virheellisesti kateudeksi, ja sen kanssa olen elänyt, hillinnyt vääränä tunteena, opetellut pois siitä, vaan suruhan ei hellitä, kiristää otettaan ja huutaa kovempaa ja minä olen huutanut vieläkin kovempaa, pyrkinyt irti, ollut vihainen itselleni, moittinut ja sättinyt sanoen itselleni, ettei saa olla kateelinen, se on väärin ja väärää. Ja silti, aina se on tullut takaisin, tietenkin.