Nukuin, levotonta untani. Ehkä piirun verran levollisemmin kuitenkin, jokin solmu aukesi yöllä, ymmärtäessäni perimmäisen ongelmani, suremattomat lukemattomat surut.

Ymmärrän vähän paremmin itseäni, ymmärrän oman voimattomuuteni. Surun taakka painaa yllättävän paljon.

On niin paljon surematonta surua, asioita joita minun olisi pitänyt saada itkeä, purkaa pois ja surra. Onko se vielä liian myöhäistä? Isäni kuolema, perheen menetys, sisarussuhteiden menetys, oman elämän, itseni kadottaminen avioliittoon ja siinä kärsiminen, ero ja ystävien menetykset, Isäpuolen kuolema, lemmikkien menetykset, tärkeiksi muodostuneiden ihmissuhteiden menetykset lapsuudessa, erkaantuminen suvusta, ja paljon muuta..

Yhtäkään asiaa en ole saanut surra, ei ole ollut hyväksyttävää tuntea niin, ei kokea tai näyttää surua. Kukaan lapsuudessa ei vahingossakaan ottanut puheeksi isäni kuolemaa, kukaan ei kysynyt minulta mitään. Yhtään ainoaa asiaa ei nämä muka kasvatusalan ammattilaiset ottaneet puheeksi, eivät edes nähneet saati tunnistaneet pienen lapsen tarpeita. Sain osakseni vain suoria kehoituksia siitä, millaiselta minun tuli naamani ilmeiltä näyttää, kärsin yksinäni ja nälässä useita viikkoja omassa huoneessa kärsien rangaistuksia milloin mistäkin, yleensä siitä, että olin vihainen ja näytin sen kiukuttelemalla, ja rangaistuksena tunteistani vietin sitten yksinäisyydessä aikaa.

Syömättömyys sekä ruualla rankaisut näkyivät minussa pienikokoisuutena sekä siinä, että alle 12-vuotiaana olin saanut pahan vatsahaavan, joka ei tahtonut parantua sitten millään. Kaikki stressi sekä rankaisuna aterioiden poisjäänti huonearestin vuoksi jättivät lopunikäiset jäljet elimistööni.

En osaa surra edes terveyteni menetystä, yritän sinnitella ja yritän pärjätä kuten muutkin. Halu yltää kaikkeen siihen samaan kuin muut on ollut minulle yksi kantava voima, vaikka kroppa olisi kuinka pistänyt ja pistää edelleen vastaan huutaen pysähtymistä.

Sain siis kaikista tunteistani rangaistuksen lapsuudessani. Ja samaan aikaan minulle kerrottiin totuutena sitä, millainen olin ja millaiseksi tulisin. Ja nyt vielä ymmärrän, kuinka suruni on tulkittu väärin, tunteeni tuosta surusta on käännetty kateudeksi, vaikka olen ollut surullinen ja yrittänyt asiaa tuoda esiin lapsen tavoin, vajavaisin ja olemattomin keinoin. Muistan sisääni nousseen armottoman vihan vieden tilan kaikelta muulta, ja sekin piti oppia piilottamaan.

Tunteisiin ei ollut "varaa" enää myöhemmin elämässä, ikäänkuin ohitin kaiken ja olen jatkanut elämää siten, miten olen kyennyt. Tunteisiin ei ollut aikaa jäädä vellomaan, ei edes mahdollisuutta exän läsnäollessa, hän ei ymmärtänyt alkuunkaan ja piti niitäkin vähäisiä minun tunteita, joita en kyennyt peittämään saurautena, mielen heikkoutena ja useinkin sain niistäkin kärsiä vain lisää. Meni vuosikausia, ennenkuin opin kantapään kautta, etten ilmaisisi ulospäin yhtä ainoaa tunnetilaa, siis mikäli en tahtonut saada selkääni tai jotakin muuta ikävää takaisinpäin.

Ajatella, miten olenkin alistunut, miten uskoin siihen, että oli todella minun syyni, jos ex oli vihainen, kiukkuinen jne ja niin oikeutti oman väärinkohtelunsa minua kohtaan, uskoin itsekin, että ansaitsin kaiken ikävän kohtelun, koska en osannut olla oikein ja miellyttää herraa hänen toivomallaan tavalla.

Huomasinkin sitten jossain vaiheessa olevani täysin turta, en kyennyt tuntemaan enää mitään ja toisaalta se oli helpotus, vaikka osasin kaipailla niitä, muistan kokeneeni suuren pelottavan tyhjyyden kokemuksen ilman tunteiden tuomaa syvyyttä. Jotenkin muistelen niitä vuosia, kun hajosin palasiksi. Itkin, kun kukaan ei ollut kotona ja itku loppui kuin seinään ja elämä jatkoi konemaisena suorituksena kun ex tai joku lapsista oli läsnä. Tätä jatkuikin pitkään.