Tein vihdoinkin sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kolme vuotta sitten eli kävin ostamassa sänkyyn kunnon patjan. Sijauspatjan kanssa nukkuminen on ollut kovin kamalaa ja en oikeastaan edes ymmärrä, miksi olen tuotakin asiaa siirtanyt näin mahdottomasti? Ilmeisesti siksi, koska lapset ja heidän tarpeensa.

Makuuhuonenurkkaukseni on valaistusta vaille melkein valmis. Synkkä ja valoisa yhtäaikaa. Yllätys, että musta ja valkoinen näyttelevät pääosaa värityksessä ja kukkaset luovat vihreän säväyksen. Moni tavara on odottanut piilossaan edellisestä muutosta asti ja olen niitä nyt saanut paikoilleen. Onnistumisen kokemukset ovat itselläni kovin harvinaisia ja nyt on sitten semmoinen pieni kokemus käsillä.

Samaan aikaan mieltä latistaa jälleen huoli lapsista ja useinkin koen, etten saa mahdollisuutta nauttia edes oman kodin seinien sisäpuolella olevista asioista ilman, että ex ja hänen kotkotukset kulkeutuvat tännekin. Moni voisi miettiä, että helppoa olisi sulkea pois asiat mielestä jne. eikä antaisi asioiden vaikuttaa, vaan sehän ei ole niin helppoa, koska kokemukset on juurtuneet selkärankaan lähtemättömästi, ja kokemuksella hankittu tieto ei ihan häviä, vaan oikeastaan auttaa varautumaan jollainlailla yhä uusiin eteentuleviin yllätyksiin sieltä suunnalta.

Itse näissä tilanteissa otan isoa takapakkia oman olemiseni kanssa. Huomaan, miten otan pari askelta taaksepäin ja se oma edistyminen toipumisen kanssa on jälleen vaakalaudalla. Kokemuksesta tiedän exän pelaavaan jotain ihme peliään kaikkien kanssa, ja hän osaa käyttää taitavasti lapsia omassa elämässään eri tarkoituksiin. Sääntöjä tuossa maailmassa ei ole, hän määrittää niitä sitä mukaa, kun tilanne niin vaatii ja itse yritän pysyä perässä, minkä ehdin.

Miksi sitten teen niin? Miksi en vain antaisi olla ja keskittyisi täysin omaan elämääni? Koska lapset, ja heidän jokapäiväinen elonsa. Minullakin on ne ihmisoikeudet, ja niitä ex edelleen yrittää kaventaa ja rajata lasteni kautta. Hän myös kykenee ikäänkuin kostamaan minulle  asioita lastensa kautta. ja joudun siis suojelemaan omaa elämääni ja ennenkaikeka itseäni tuon ihmisen ikäviltä yrityksiltä vaikuttaa ja vaikeuttaa elämääni. En voi oman hyvinvointini kustannuksella hänen antaa määrätä elämästäni missään muodossa, vähiten lasten kautta tapahtuvan kiusaamisen kautta.

Näitä asioita ei voi ymmärtää kukaan toinen, ellei ole itse kokenut samaa ja selvinnyt hengissä siitä pyörityksestä. Ihminen, joka on päässyt pakoon sairaasta liitosta vallan ja hallinnan alta oltuaan manipuloituna vuosikaudet, ymmärtää tätä kuviota, jota yritän joskus sanoiksi laittaa. Aikanaan aloitin kirjoittamaan, jotta muistaisin ne hullut tilanteet, joista löysin itseni päivittäin monta kertaa, valitettavasti suurin osa teksteistäni on tuhottu. Tuhosin ne itse exän pyynnöstä, siis käskystä hävittää ne ja tein kuten käskettiin kokien olevani rikollinen, joka teki väärin ja koin valtavaa syyllisyyttä omista kirjoituksistani tuolloin. Myöhemmin eron jälkeen ex tai joku muu on vieraillut kodissani ja pääsi käsiksi tietokoneeseeni poistaen lähes 1000 sivua silloisia tapahtumia, tilannekuvauksia ja omia tuntemuksiani sekä sekavaa arkea tämän ihmisen käsittelyssä, ennenkuin aloin oppia, että minä saan ja minun pitää asettaa rajat tuolle ihmiselle, hän ei saa kohdella minua tai lapsia siten kuin teki ja tekee edelleen jos tilaisuus antaa myöden.

Eron jälkeen olen joutunut tasapainoilemaan lasten parhaan mahdollisen hyvinvoinnin ja exän oikkujen kanssa, niin että olen saanut ennenkaikkea fyysiset rajat, mutta myös hänen otteensa minuun katkottua mahdollisimman hyvin. Olen joutunut hyväksymään senkin, että hänellä todellakin on jokin omituinen oikeus tehdä asiat oman mielensä mukaan, kuten hän haluaa ja minulla ei ole ollut asioihin mitään sanottavaa, hän tekee kuten huvittaa, kuten hänelle asiat sopii ja hänen ei tarvitse neuvotella eikä mitään muutakaan, mitä normisti ihmiset tekevät.

Olen syystäkin hieman hämilläni ollut monissa eri tilanteissa, koska hän on aina määrittänyt omat sääntönsä aina oman mielensä mukaisesti ja aina miten on halunnut, ollen toisena päivänä eri mieltä ja toisena taas toista ja joskus ei ole kuullutkaan asioista, vaikka kuinka olisi mustaa valkoisella. Olen ollut todella vihainen ja joutunut alistumaan siihen, ettei minulla ole ollut oikeuksia, ei mahdollisuutta edes saada muutosta asioihin. Olen sinnitellyt, purrut huulta ja hampaita aina vaan tiukemmalle yhteen ja olen yrittänyt olla välittämättä. Samalla olen epäoikeudenmukaisuuden edessä padonnut omat tunteeni, hillinnyt vihani ja kiukkuni, koska lapset. Olen häivyttänyt kaikki tunteeni pois jo avioliitossa, koska exän mielestä tunteet olivat heikkouden merkki, ne olivat hänelle sairautta, jota hän ei sietänyt, ei ymmärtänyt.

Nykyisin ymmärrän, miksi tunteeni aikanaan katosivat, ja tilalle tuli suuri musta möykky, epämääräinen ahdistus ja erilaiset pelkotilat aiheesta. Saihan ex luotua minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä tapahtuisi, jos en tekisi ja olisi kuten hän halusi ja niinpä opin pelko persiissä esittämään omaa osuuttani hänen teatteristaan ja illuusiostaan onnellisesta perheestä.

Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisuuksia, oma teatterini ei pitkään jatkunut ja sen jälkeen elämä muuttuikin sietämättömäksi painajaiseksi. Minusta tuli exälle hyödytön, ja hän halusi minusta eroon, koska olin päässyt juyvlle hänen elämästään, hänen salaisuuksistaan yksi toisensa jälkeen alkoi paljastua. Ja siitä alkoi se tasapainoilu omalla kohdallani. Kieltäydyin aikanaan ja taistelin irti hänen naruistaan, joilla hän ohjaili minua kuin sätkynukkea. Olin hänelle pelkkä esine, jonka otti esiin silloin kun tarvitsi ja laittoi syrjään, kun ei tarvinnut. Sota syttyi siinä samassa, kun en alistunut enää siihen hyväksikäyttöön ja aloin ymmärtämään, että minäkin olin ihminen, minullakin oli omia tarpeita, omia asioita, omia oikeuksia jne. Sain monesti selkääni, kun en enää taipunutkaan tämän ihmisen tahtoon, pistin vastaan sanoen, että hän osaa itsekin huolehtia omista asioistaan, minä en ole hänen orjansa, kuten olin siihen asti ollut. Käytännössä olin omassa kodissani siis orja, jota tämä ihminen käskytti ja palvelutti mielensä mukaan ja kohteli kuten huonosti kohdellaan orjaa.

Lapset näkivät ja osa muistaakin pätkiä näistä riidoista, joissa syypää siis olin minä, koska en suostunut enää olemaan vallan alla, en suostunut enää olemaan orja, siitosorja jos näin ikävästi voin luoda mielikuvaa silloisesta elämästäni. Minulla ei ollut ihmisoikeuksia, ei mitään oikeuksia. Teki mitä tahtoi, miten tahtoi. Minulta ei paljon kyselty ja jos erehdyin näyttämään tunteitani tai jotakin inhimillistä hän syyllisti minut hulluksi, joka pitäisi teljetä laitokseen ja useampaan kertaan hän myös uhkasi asioita ja vuosien jälkeen olen ikäväkseni huomannut, kuinka hän toteutti ja yritti monia ukaasejaan saada toteutetuksi. Minun piti olla hänestä riippuvainen jokaisella elämänalueella, jos en ollut, hän teki niin, että olin jatkossa hänestä riippuvainen.

Minulle on joskus joku sanonut, että pitäisi kyetä antamaan anteeksi tuolle ihmiselle, joka sutena lampaan vaatteissa käytännössä pilasi koko elämäni, myös koko loppuelämäni. En saisi kuulemma kantaa kaunaa hänelle, en saisi tuntea katkeruutta siitä, että hän on kyennyt jatkamaan loisteliasta kulissielämäänsä ja minä olen vajonnut pohjamutiin saakka kykenemättä sieltä enää nousemaan. Minun pitäisi olla kiitollinen pelkästään siitä hyvästä, että olen hengissä, että selvisin hengissä vuosikausien kidutuksesta ja manipuloinnista ja en saisi puhua pahaa elämästäni tuolloin tai eronkaan jälkeen. En siis saisi kertoa totuutta, totuus koetaan pahan puhumiseksi.

Kokemukseni ovat tietysti karmeita, samanlaisia kuin salkkareissa on olleet tapahtumat sieltä ihan alkuvuosista lähtien ja joskus nauroinkin eläväni salkkareita ihan omassa elämässäni, silloin vielä kun kaikkea huumoriani ei oltu latistettu. Onko oikein, että koko persoonallisuuteni on muuttunut niiden vuosien aikana, olen saanut osaksi erilaisia pelkotiloja, joudun edelleen toisinaan tekemään suuren työn sen eteen, etten tule hulluksi muistojeni kanssa ja etten päästä itseäni ajattelemaan, mitä kauheaa hän vielä suunnittelee pääni menoksi, koska edelleen tämmöinen ihminen mikä exäkin on, hänhän ei koskaan päästä otettaan omaisuudestaan, vaan jatkaa toimintaansa niinkauan, kunnes hänen omat tavoitteet on saavutettu ja minulle hän niin usein jaksoi sanoa, ettei hän lepää ennenkuin minä olen poissa pelistä tarkoittaen sillä sitä, että olen kuollut ja haudattu ja en pääse vahingossakaan paljastamaan muille hänen salaisuuksiaan, joita on paljon.

On ihan hullua edes yrittää saada ihmistä ymmärtämään niitä kokemuksia, joissa vuosia elin lasten kanssa. Oma fyysinen turva vaarantuu niissä hetkissä, kun tajuan etten ole esimerkiksi liikenteessä yksin, tai kun pihatiellä yöaikaan kuuluu tietynsävyiset askeleet. Usein olen ollut ajattelematta, välittämättä näistäkin, toisinaan sitten huonosti nukuttujen öiden tai jonkin muun tilanteen, asian, esineen tai sanan laukaisemana iskee hetkittäin pelko ja lamaannus, hyväksyinhän aikanaan sen, että elämäni päättyy jonain hetkenä tämän ihmisen käsiin.

Olen pyrkinyt normalisoimaan omaa elämää, lasten elämää niin pitkälle kuin olen voinut. Yritän ymmärtää itseäni ja sitä tilannetta, missä olen elänyt, ettei minulla ollut vaihtoehtoa, en alkuun ymmärtänyt hakea apua, sitten pelkäsin hakea apua ja myöhemmin se oli enää mahdotonta hakea apua.

Tasapainoillen pääsin vihdoin lähtemään, ja olenko saanut elämääni yhtään paremmaksi sen jälkeen? Useinkin koen etten ole, kärsin edelleen monista asioista, jotka vain ovat pinttyneet tuonne selkärankaan lähtemättömästi. En voi. vaikka järki sanoisikin toista, keho ei tottele ja haraa vastaan. Inhoan avata kotiovea, kulkea talosta ulos. Siellä se lymyää, alitajuinen pelko. Kotona olen turvassa, ainakin suurimman osan aikaa. Alitajuisesti pelkään jotakin, jotakin mitä minulle on sanottu, jotakin "odota vain, kyllä sitten tiedät ja näet..."

Lasteni tähden olen pyrkinyt unohtamaan edellisen elämäni, avioliittoni ja toisinaan eteen tulee asioita, joissa muistan jotakin, jossakin ja muisto saa vähintään kehoni reagoimaan, minulle iskee pelko ja paniikki, vaikke n sitä itse edes välttämättä ymmärrä. Lamaannun ja ihmettelen, miksi väsyttää niin kovin ja en kykene tarttumaan tuumasta toimeen.

Aikanaan kannoin exänkin syyllisyyden taakan, otin myöhemmin kaikesta syyt omille niskoilleni jo ennenkuin hän ehti minua syyllistääkään. Samaa syyllisyyden taakkaa lapseni joutuvat isänsä asioista edelleen pitämään harteillaan ja soisin kovin, ettei niin tarvitsi olla. Syyllisyyden tunne on yksi tuhoisimmista tunteista lapsenkin kohdalla, ei lapsi kykene käsittämään omaa oloaan, saati sitä, mikä on oikeasti oikein ja mikä on väärin. Lapsi ei kykene erottamaan asioita toisistaan, kun aikuisenkin pystyy huijaamaan ja manipuloimaan.

Millän ei ole kuitenkaan merkitystä, niin on sanottu minulle. Lapsen käyttäminen välineenä on sallittua, samoin kaikki se mitä tämä ihminen tekee, on hyväksyttävää riippumatta siitä, mitä vaurioita lapsiin tulee ja on tullut. Mitään ei ole tehtävissä, ja lapsille ei saa edes hakea apua, heidän pitää itse osata ymmärtää olevansa avun tarpeessa, muutoin elämä jatkuu omia uomiaan. Lapsen viiltelyt, kuolemantoiveet ja puheet omasta huonommuudesta jne. Eivät ole syy avun hakemiseen, lapsen kokemukset kuitataan valehteluna ja tarinoiden sepittämisen ja kerrotaan samalla, kuinka lapset osaavat olla lojaaleita vanhemmilleen. Ja niin, lapset myös pelaavat kahden kodin aikuisten välillä, heillä on tarve hyötyä vanhemmistaan ja he käyttävät hyväkseen kahden kodin yhteistyökyvyttömyyttä, koska lapsi on itsekäs ja haluaa itselleen hyötyä. Aha, eli lasten  syytä, lasten itsekyyden syytä ja näinpä jopa viranomaiset osasivat vierittää syyn lasten niskoille. Totuutta kukaan viranomaisista ei kyennyt, ei halunnut kuulla tai nähdä.

Joten useamman vuoden joudun itsekin tasapainoilemaan, heittämään syrjään omat tarpeeni ja omat asiani. Jos onkin hetki rauhaisaa, vain varmaa on se, että tyyntä myrskyn edellä pitää kovin hyvin paikkaansa. HIljaisuus tarkoittaa vain sitä, että jokin muhii siellä toisessa kotona ja hetken päästä onkin helvetti valloillaan ja itse en ole sittenkään ollut tarpeeksi valmistautunut uuteen taistoon, joka lasten kautta tapahtuu, aina on tullut jokin uusi ja uudenlainen ylläri, joka on vaatinut ihan älyttömiä ponnistuksia, jotta arki sujuu ja jatkuu lasten elämässä kuten ennen mahdollsimman tasapainoisena.

Minulta kaikki eron jälkeinen on vaatinut myös paljon periksi antamista ja suoranaisia uhrauksia. On ollut aikoja, jolloin olen todennut, etten voi käydä lasteni vuoksi edes töissä, koska heillä on ollut pajon ongelmia, jotka ovat siten vaikuttaneet myös minun työssäkäyntiini tehden sen mahdottomaksi, niillä vähäisillä voimavaroilla mitä kulloinkin itsellä on ollut. Olen ollut lasteni ainoa tuki ja turva, olen tehnyt elämästäni niin rauhallisen ja tasapainoisen kaikin mahdollisin keinoin ja joskus se vaati siten myös sen, että jäin kotiin pitämään huolta lapsista.