Lapsilla on huomattavia vaikeuksia hoitaa ihan tuikitavallisia arjen asioita toisen vanhemman kanssa. He ovat haluttomia kysymään, puhumaan tai mitään muutakaan. Miksi, sitä olen ihmetellyt vuosia.

Onko tosiaan niin, että tämä toinen vanhempi alentuu huolehtimaan lastensa asioista vasta, kun saa itse jonkin hyödyn? Kun lapset tekevät isälleen jonkin vastapalveluksen? Se olisi periaatteessa mahdollista tämän ihmisen tuntien, aina pitää jotenkin hyötyä itse ja saada itse myös jotakin tekemästään. Oli kyse sitten mistä tahansa, hän kävi jo aikanaan kauppaa mm. palveluksilla ja hän vaatimalla vaati itselleen jotakin tyyliin, " jos teen sen ja sen niin saanko sitten sitä ja tätä ?" Tai "En tee, ellet anna!" Kaikessa lyhykäisyydessään. Kaikesta minunkin piti ikäänkuin maksaa hänelle, niin onko nyt sama homma lasten asioiden kanssa?

Pitääkö lastenkin käydä ikäänkuin kauppaa toisen vanhempansa kanssa ja se on osoittaunut sitten heille ylivoimaiseksi ja sen vuoksi he aina turvautuvat minuun, kun on kyse ihan perusnormi asioistakin, suuremmista nyt puhumattakaan.

Vaatiiko tämä toinen vanhempi lapsiltaankin palveluksia? Ja jos ja kun lapset eivät halua täyttää vaatimuksia, heidän asiansa sen vuoksi jäävät hoitamatta, paitsi siis ne, joista tämä vanhempi näkee hyödyn.

Tämä ihminen kykenee pyörittämään toisia ihmisiä mielensä mukaan, hän saa aina sen mitä tahtoo ja keinolla millä hyvänsä. Kaupankäynti on yksi hänen lempijutuistaan kaikessa. Tämän olin jo unohtanut itse.

Kykenee kiristämään, kykenee uhkailemaan ja maalailemaan uhkakuvia, miten käypi, jos asiat eivät mene kuten hän haluaa. Kykenee pelottemaan ja osaa näyttää toteen uhkauksensa myös.

Lapsille on todella kova paikka, mikäli heille on sanottu, ettei he saisi enää koskaan tavata minua, minulle kävisi jotakin ikävää. Löyhässä hirressäkö lapset elävätkin, yrittäen selviytyä hetkestä toiseen?

Olen itse unohtanut suurimman osan kauheuksista, niistä tavoista joilla minua hallittiin ja suoranaisesti aivopestiin.

Ja sitten itse asiaan. Olen saanut olla jokseenkin rauhassa lähes koko kevään, kovin montaa kertaa en ole joutunut miettimään lasten eloa toisen vanhempansa luona. Kunnes tässä tällä viikolla sitten jälleen osasin aavistaa, että jotakin on meneillään ja oikeassa olin.

Tällä kertaa lasteni ristiriitaiset kertomukset jälleen omituisesta tapaturmasta sekä sitten eräs tietty lapsen aiheuttama tilanne menevät yksiin, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun saan olla ihmettelemässä ensinnäkin outoa lapselle tapahtunutta tapaturmaa, joka jättää pitkäksi aikaa kauaskantoiset seuraukset sekä sitten tosiaan samaan aikaan jokin asia, mistä toisen vanhemman on pitänyt hermostua. Hermostumisessa ja suuttumisessa ei ole mitään ihmeellistä, jokainen on oikeutettu vastaaviin tunteisiin, vaan onkin eri asia kuinka ne ilmaisee ja kohdistaako muihin ihmisiin.

Olin jälleen oikeassa sen suhteen, että jotakin on tapahtunut. Vaan minun pelkkä epäily ei riitä, ja kun lapset itse kieltävät mitään tapahtuneen ja kuitenkin saan kovin ristiriitaisia viestejä heiltä, olen kahden vaiheilla ja en itsekään tiedä mihin uskoa, tai ylipäänsä mihin reagoida. On todella kurjaa kun lapset valehtelevat minulle, selittelevät kun ilmaisen heille heidän jääneen kiinni minulle valehtelusta ja selvästi suojelevat tällä kertaa toista vanhempaansa. Lapsilla on vammoja, lapsilla on erilaiset kertomukset tapahtuneista ja kun jäävät kiinni eri kertomuksista, jokainen syyttää toinen toisiaan valehtelusta ja tarinoiden kertomisista. Joten mitä äitinä voin tehdä? Jäädä kuulostelemaan ja odottamaan, että jotain vielä pahempaa tapahtuu?

Kuritusväkivalta on on aina ollut exän kasvatuskeino, hänen äitinsä opetti minuakin tähän käskemällä minua aikanaan antamaan lapsille luunappeja ja näytti kuinka se tehdään sekä kuinka lasta ojennetaan mm. hiuksista tukistamalla. Itse en hyväksy väkivaltaa missään muodossa ja en pysty mitenkään todistamaan sitä, että lapset joutuvat toisen vanhempansa luona tämän kohteeksi, on kuulemma normaalia vanhemman toimintaa sellainen ja niin kuulemma saa voi tehdä lastensuojelun mielestä, kun vanhempi osaa kauniisti hymyillen myöntää huutaneensa jne vedoten kaikkiin mahdollisiin syihin sekä siihen, että kaikki kuulemma niin tekevät jne.

Suututtaa, koska en jälleen voi asioille mitään. Yksi lapsista kyseli alkuviikosta osoitteenmuutosasioita ja arvasin heti, että jotakin on tapahtunut isän luona. Ja nyt kun syy selviää, se ei lapsia auta, lastensuojelu suojelee enemmän sairasta ja mielenvikaista vanhempaa kuin lapsia, jotka joutuvat sietämään ja elämään tämän alaisuudessa osan aikaansa.

Lapset on leimattu valehtelijoiksi, minut riidanhaluiseksi exäksi. Tilanne on lasten kannalta todella ristiriitainen, todella huolestuttava ja toivon olevani väärässä itse omien ajatusteni kanssa. Mutta, fakta on tällä kertaa se, että lapset valehtevat, kertovat eri tarinaa jokainen ja tiedän tämän. Tiedän myös tapaturman käyneen, sopivasti samaan aikaan sekä kyselyt minun luo muuttamisesta, joten mitä on tapahtunut? Ei ole ensimmäinen ja tuskin viimeinen kerta.

Olen tehnyt kaiken sen, mitä tehtävissä on lasten edun eteen. Olen parhaani yrittänyt ja se vain ei riitä näköjään. Niinkauan, kuin lapset itse tietävät mitä on tapahtunut, miksi ja milloin ja he eivät paljasta asioita, en voi tehdä enempiä. Olen nähnyt ja kokenut sen, kuinka kulissit riittävät viranomaisille, kuinka hymyhuulin tehdyt vakuutukset riittävät todentamaan kaiken olevan kunnossa ja ongelmien lahteeksi olenkin joutunut minä, joka olen vain yrittänyt auttaa lapsiani. Mitään syytä ei kuulemma ole huoleen minulla, heidän sanojensa mukaisesti pitää odottaa niinkauan, että lapset oireilevat pahemmin. Pelkkä itsensä viiltely ei vielä riitä eikä lasten toiveet kuolemasta riitä vakuuttamaan ketään, olen kuulemma itse näitä asioita lasten suuhun viljellyt. Eli siis minun huoli lasten hyvinvoinnista ei ole heidän mukaansa todellista. Ja minun pitää olla välittämättä lasten puheista, jotka siis kuulemma ovat valhetta.

Sillä ei ole kuulemma mitään merkitystä, miksi lapset valehtevat, niin on kuulemma normaalia, että lapset valehtevat. Joten itselläni on aina vaan korkeampi kynnys avun hakemiseen ja toivon vaan, että lapset pärjäävät omineen. Hakekoot sitten itse itselleen apua, jos sitä tarvitsevat ja ymmärtävät hakea ylipäänsä, jos edes ymmärtävät että mikä on normaalia ja mikä ei.