Olen vuosia kirjoittanut pahaa oloani ja syitä ja seurauksia. Harvemmin olen jaksanut tai muistanut tallentaa ylös niitä arjen ihania hetkiä, vaikka kyllähän niitäkin vuosin mahtuu ainakin joitakin.

Vuosien jälkeen, jälleen näin kevään edetessä huomaan miettiväni ajankulua, lapset kasvavat kukin omaan tahtiinsa ja mietin, mihin kaikki ne vuodet ovat vierineet. Elämään, siihen itseensä aika menee, meillä siihen normiarkeen tai siis sen normiarjesta kiinnipitämiseen kaksinkäsin.

Elämä on jatkunut kaikesta ikävästä huolimatta ja tulee jatkumaankin samoin kuin tähänkin asti, vuoroviikot rytmittämässä arkea, ja juhlaa. Sopeutuminen jatkuu kaikin puolin.

On jokseenkin ihme, että olen säilyttänyt oman järkeni kaiken eletyn elämän jälkeen, en olisi osannut kuvitella, että moni asia itsessäni on vain pelkkää seurausta lukuisista traumoista sekä avioliitossa toistuvasta ja pitkään jatkuneesta traumasta. Olen elänyt yhtä traumaa koko elämäni ja ei siis mikään ihme, jos vähän väsyttää silloin tällöin tai mieli on joskus matalalla ja masentaa niin maan vietävästi.

Ympärillä on tapahtunut koko ajan ja oikeastaan vasta nyt tuntuu sellaiselta, että ensimmäistä kertaa oman elämäni aikana minulla on vihdoin ja viimein aikaa sekä halua paneutua omaan hyvinvointiin. Ikävä tosiasia on se, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta miettiä itseäni tai edes tehdä oman elämäni eteen kovinkaan paljoa lasten ja muiden ihmisten hyvinvoinnin mennessä omassa tärkeysjärjestyksessä ykköselle.

Täydellinen ei kontaktia-lasten isään toimii paremmin kuin hyvin. Vihdoinkin minun ei tarvitse hajoittaa päätäni tai elämääni yrittäessäni huolehtia lasten asioista tämän isukin kanssa, lapset ovat kasvaneet ja ei ole enää sellaista asiaa, mitä lapset eivät kykene itse huolehtimaan tai viestimään omasta elämästä isälleen ja toisinpäin. Onneksi vuosia tullut lisää helpottaen jokaisen elämää perheessämme.

Asiat ovat tällä erää taas hyvin ja moni asia järjestymässä uskoakseni parhain päin. Itseltäni on pudonnut harteilta yksi jos toinenkin taakka ja elämä on kummasti keventynyt niiden myötä. Olen päässyt hieman jopa eteenpäin oman jaksamisen kanssa, minun ei todellakaan tarvitse yltää juuri niin korkealle, kuin ehkä ennen olen kyennyt. On aika hieman madaltaa kynnystä ja tehdä asioihin uutta tärkeysjärjestystä, niin että opin laittamaan myös niitä omia asioita tärkeysjärjestykseen etusijalle. En voi enää unohtaa omaa itseäni.

Kulunut vuosi on tuonut paljon uutta näkökulmaa omaan elämään. Työ on tärkeää tottakai, mutta sen hyväksyminen osaksi omaa elämää, etten kykene täyteen työpäivään alkaa olla tänään enemmän selviö ja olen sen nyt jotenkin hyväksynyt. Aiempaan ammattiini paluu on käytännössä mahdotonta kehoni vuoksi, sellaista työtä sillä alalla ei ole, jota pystyisin enää tekemään. Selkäni kun ei kestä käytännössä edes kauppakassin kantamista autolta kotiovelle. Oma kehon fyysinen jaksaminen on myös rajallinen, sen hyväksyminen osaksi omaa elämää on vienyt tuhottoman paljon aikaa, olen yrittänyt asiaa kieltää viimeiseen asti ja nyt kulunut vuosi on auttanut minua sopeutumaan ja olen jopa pikkuisen löytänyt niitä omia jaksamisen rajoja myös.

Syksyllä, mitä sitten? En vielä tiedä ja aika näyttää mitä tuleman pitää? Olihan se kiva käydä töissä, vaikkapa sillointällöin tai sitten osa-päiväisesti. Juuri nyt tuntuu kuitenkin, että osapäiväistä työtä on mahdoton löytää, ainakaan näillä minun koulutuksilla. Mielikuvitukseni ei ainakaan tässä hetkessä riitä syksyyn asti, joten päivä kerrallaan saa nähdä mitä tuleman pitää?

Lapsilla on myös omat haasteensa, heillä on myös traumaa takanaan jonkinverran ja tämä tieto olisi pitänyt huomioida jo vuosia sitten, jo ennen eroa, vaan myöhäistä se nyt on enää parkua, on hyväksyttävä se, että näillä mennään kuten tähänkin asti ja jos nyt jotakin suurempaa tulee, osaan ainakin hakea apua nopeammin. Iloinen pitää kuitenkin olla, että isoimmilla lapsilla on jo omat elämät ja heillä opinnot etenevät ja osaavat elää ihmisiksi ja heillä on pyrkimys normaaliin elämään ja ovat löytämässä paikkaansa sekää mikä tärkein, heillä on tulevaisuuden unelmia, joita kohti ovat menossa asia kerrallaan. He pärjäävät omillaan, elävät omaa elämää ja saan olla kiitollinen siitä, että olen mukana heidän elämässään myös apuna ja tukena, silloin kun he tarvitsevat. Joskus mietin, että olen tehnyt parhaani ja se on riittänyt sittenkin. Heillä asiat ovat niin hyvin, kuin ne olosuhteet huomioonottaen voi olla, ja sitä kiitollisuutta mietin usein.

Tässä lepäillessä kotona, mieli tekee töitään ja olen saanut huomata uudenlaista tapaa purkaa omaa ahdistusta, tai siis olen oppinut huomaamaan milloin ahdistus alkaa nousta pintaan ja kuinka toimin sen purkamiseksi. Useimmiten siis unohdus iskee ja todellakin aamuisin herään muistamatta edellistä päivää. Se on osa traumaa ja enää minun ei tarvitse asiaa ihmetellä, että miksi niin sujuvasti jokainen päivä alkaa uudelta sivulta...Olen aina purkanut pahan oloni toimintaan, siitä on syntynyt aina jotakin mieluista esimerkiksi kotiin ja nyt olen uudelleen opetellut tuota tekemistä ja kortisonin turvin jopa jaksan jotakin tehdäkin.

Tunnistan tällä erää myös töihin paluun ahdistuksen, ajatus on todella ikävä, vaikka itse työstä pidänkin kovin paljon. Onneksi ei ole tiedossa kovin montaa päivää ja toivon kestäväni ne päivät sitten töissä, kun sinne pääsen. Edelliset kuukaudet olen vain sinnitellyt siis työmaalla, kärsien suunnattomasta kehollisesta väsymisestä ja ainakin osa väsymisestä menee terapiassa käsiteltyjen asioiden piikkiin. Sitä ei vain itse näe asioita, ennenkuin saa hieman etäisyyttä.