Elämä on helpompaa, ainakin sen jälkeen ollut, kun olen luvan kanssa saanut jättää tietyt asiat ja ihmiset kokonaan pois elämästä.

Useamman vuoden myöhässä myöskin kehoituksesta availen historiaa toisesta näkökulmasta, asioita ei enää lakaista maton alle ja loppuu se ikävä salailu. Paljon on viimekuukausina tullutkin esiin asioita, joista minun olisi pitänyt olla tietoinen, totuus tulee lopulta ilmi, vaikka nyt siihen onkin mennyt liikaa vuosia. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Viikonloppu oli mukava kaikinpuolin, jotakin hyvää perheemme eristäytynyt ja yksinäinen elämäntapa sentään aiheuttaa, voimme tavata toisiamme melkoisen rauhassa. Äitienpäivää sain viettää viikonlopun, käydessämme koko poppoon voimin lapseni luona sekä kotosalla jo perinteeksikin muodostunut siivoilu kuului ohjelmistoon.

Olen saanut huomata omassa ajattelussa uudenlaisen kiitollisuuden ja olen oppinut huomaamaan pieniä kiitollisuudenaiheita pitkin päivää. Moni asia on järjestynyt ja en ole edes ehtinyt kunnolla halkoa hiuksia päästä, kun jo huomaan asioiden järjestyneen.

Oma huiliviikkoni jatkuu tehden niitä asioita, joista pidän ja yritän pikkuhiljaa opetella myös tekemään uudelleen niitä asioita, joista ennen pidin, kuten leipomisesta. Leipominen on aiheuttanut itselleni paljon ahdistusta menneinä vuosina ja nyt minun pitäisi opetella uudelleen. Asia hautuu tuolla korvantakana ja ehkä jonain päivänä saan huomata, ettei leipominen enää aiheuta stressiä tai suurta kaikenkattavaa ahdistusta.

Pieniä tavoitteita, kuunnellen omaa jaksamista. Ikkunoiden yksi kerrallaan pesemistä, kukkien istuttamista ulos, kotitöitä oman jaksamisen rajoissa ja ennenkaikkea huili, kun siltä tuntuu. Tosin kortisoni antaa hieman buustia tähän oloon ja olen huomannut oman jaksamisen kasvaneen hieman, enää ei tarvitse joka välissä kaatua sängylle lepäämään, kuten vielä ennen lääkityksen aloittamista.

Vuosia olen ikäänkuin kieltänyt itseäni olemasta fyysisesti sairas, en ole halunnut ajatella asiaa, en muistaa sairauden olemassaoloa ja miten oikein olisikaan edes ollut aikaa semmoiseen, kyllä edelliset vuodet ovat olleetkin semmoista pyöritystä joka suuntaan. Nyt olen kuitenkin sen edessä, että omatkin asiat alkavat saada tilaa ja mahdollisuuden tulla näkyväksi. On aika alkaa hyväksyä oma fyysinen keho ja sen ongelmat osaksi minun normaalia elämää, sekä kaiken vaikutukset omaan arkeen ennenkaikkea.

Olen pyrkinyt suoriutumaan ja elämään kuten muutkin, ja melkoisen hyvin siinä myös onnistunut hitaasti kituen. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja ihan hyvä niin. Nyt on aika opetella kuuntelemaan myös omaa kehoa ja omaa hyvinvointia. Joudun pakostakin hyväksymään joitakin asioita elämääni kuuluvaksi ja samalla putoaa monta taakkaa omilta harteilta, elämä alkaa muotoutua uudelleen kohti sitä oikeanlaista hyvinvointia.

Opettelen, kaikkea sitä, mihin en saanut opastusta lapsuudessa, nuoruudessa eli oman hyvinvoinnin turvaamiseen. Opettelen oman edun tavoitteluun, jos sen noin kurjasti voi sanoa ja miksei voi? Sitähän se oman itsen ajattelu on kärjistetysti. Opettelen tekemään päätöksiä ja ratkaisuja myös niin, etten aina sivuuta sitä omaa parasta ja omaa hyvinvointia. Tuo olisi pitänyt oppia jo pienestä, pitämään hyvää huolta omasta itsestä kaikinpuolin ja sitä en siis koskaan oppinut, opin kyllä erinomaisesti huolehtimaan muista, opin olemaan välittämättä omista tarpeista ja omista asioista ylipäänsä.

Olen koko elämäni laittanut muut ihmiset etusijalle, olen täyttänyt muiden ihmisten tarpeita koko ikäni. Tänään en vieläkään kykene tunnistamaan kaikkia omia tarpeitani tai sitä, mikä olisi itselleni oikein tai hyväksi. Tai väärin, tunnistan kyllä, mutten osaa toimia itseni parhaaksi, koska sivuuttaminen on selkärankaan iskostuneena. Se on minussa, laitan muut tärkeysjärjestyksessä etusijalle ja saatan sitten olla harmissani, kun omat asiat jäävät jonnekin taka-alalle. Se on niin totta, että jos ei itse huolehdi omista jutuista, ei niistä kukaan muukaan huolehdi. Se vain on opeteltava, ja puhkottava se kupla, johon on itsensä eristänyt.

Ihmiset eivät yleensä ole semmoisia, kuin mihin minutkin on kasvatettu uskomaan ja luulemaan. Päinvastoin, satujen hyvä ja paha on edelleen olemassa meissä ihmisissä ja se hyvä on vain ihanne, johon minutkin on saatu uskomaan ja olen ollut hyväuskoinen ja tyhmäkin, kun olen uskonut ihmisistä ennenkaikkea hyvää. Eihän reaalimaailma ole ollenkaan semmoista, mihin olen pienessä mielessäni uskonut, olen luullut paljon asioita ihan vain, koska kukaan ei ole koskaan edes yrittänyt rikkoa omaa kuplaani ja olen saanut elää ikäänkuin valheellisessa luulossa ollen oikein hyvä ihminen muille ja sopivan tyhmä hyväksikäytettäväksi toisten taholta.

Minun on edelleen vaikeaa uskoa, että ihmiset on oikeasti semmoisia tai tämmöisiä, mutta niinhän se vain on. He ovat tarpeen tullen itsekkäitä, oman edun tavoittelijoita ja tekevät oman etunsa eteen sen mitä pitääkin tehdä. Minunkin on jo korkea aika opetella samoja asioita.

Viikonloppuna tapasin mummoa, joka jossakin kohtaa tuumasi jotakin raamatun opetusta ihmisistä ja siitä kuinka pitäisi olla ja elää. Tuumasin aika kovastikin sellaisen olevan vain ihannetta ja valhetta, ja ei ihmiset oikeasti ole tai tee niinkuin esimerkiksi raamatuttu pyrkii ohjeistamaan. Sanoin melkoisen rumastikin, että paskapuhetta ja turhaa toive-ajattelua, kun oikeassa elämässä näin ei ole kuitenkaan. Mummon reaktio olikin yllättävä ja mietin, rikoinkohan jonkun kuplan hänen ympäriltään, koska hän hämmästyi kovin ja näytti ihan siltä, kuin olisi jokin asia loksahtanut hänessä paikoilleen myös?

Tähän hetkeen mennessä voin todeta, että valitettavasti raamatun oppien mukainen elämä aiheuttaa enemmän harmia ja ongelmia omaan elämään, kuin pakanallinen elämä. Tajuan, kuinka vahvana oma kasvatukseni on ollut kristillistä ja osin valheellistakin ihanteen mukaista kasvatusta. Pitkään olen elänyt siinä harhassa, kuinka kaikki ihmiset tekevät ja toimivat niin tai näin, ajatellen toista ihmistä jne. Se on kuitenkin todellakin harhaa, koska ihmiset pääosin toimivat omista itsekkäistä tarkoitusperistä lähtien ja heidän ainoa motiivi on yleensä se toisten ihmisten kautta saatu hyöty omaan elämään.

Kirkko peräänkuuluttaa toisten avustamista, voi antaa jopa viimeiset roposensa sinne ja pääset palkaksi taivaaseen. Rikas avustaa, mikäli hänellä on jokin hyöty tai etu saavutettavissa niin toimien, muutoin on turhaa vaivautua. Törmäsin taannoin töissä tuohon teemaan ja oikein inhotti ajatus siitä aivopesusta, mitä kirkkokin harrastaa köyhyyden ihannoimisesta sekä kaiken muun ikävän asian korostamisesta. Kirkon sanoma tuntuu olevan se, että mitä huonommin sinulla tässä elämässä menee, sen parempi ihminen olet sitten tuolla kuoleman jälkeen. Mutta mitä hiton väliä sillä on kärsiä koko elämänsä? En mitenkään voi uskoa sitä, että ihmisen tarkoitus olisi kuitenkaan pelkkä kärsimys täällä pallolla.