Huokaan, koen hyvin epämääräisiä ja omituisia tunteita jälleen. Harmittaa, kun tuntuu, etten pääse eteenpäin missään asiassa, vaan otan aina ne kaksi askelta taaksepäin.

Ympäristöni on kovin neutraali, olen sen sellaiseksi saanut, olen tehnyt mitä olen itse voinut välttääkseni niiden ikävien asioiden esiin nousemisen esimerkiksi omassa kodissani. Mikään ei muistuta mistään ikävistä asioista, mihinkään en ole luonut semmoista tunnesidettä, ettenkö voisi tosiaan luopua. Elämäni on ollut jatkuvaa luopumista, ihan lapsuudesta saakka ja sitähän se ihmiselo on kaikessa kirjavuudessaan.

Yhtenä päivänä kuulin työmaallani pahoittelut mainitessani, että oma isäni on kuollut jo monia vuosia sitten lapsuudessani. Kerroin, että kuolema on ihan yhtä luonnollinen osa elämää, kuin syntymä tai hengittäminenkin ja ei sitä tarvitse pahoitella. Olen oppinut elämään ilman isää ja en osaa edes kuvitella, millaista olisi ollut elämäni, jos ja kun isä olisi ollut läsnä. Suruni ei lapsuudessa saanut näkyä, lastenkodin työntekijät eivät sietäneet minkäänlaisia lapsen tunteita, niitä ei siis saanut olla ja muistan itkeneeni salaa, yksin omassa huoneessani öisin menetystä, menetyksiä joita oli yhdellä kertaa paljon.

Olen siis joutunut pakolla hyväksymään toisen vanhempani kuoleman, ilman kenenkään apua tai tukea ja vain "luoja" tietää, mitä niidenkin lastenkodin työntekijöiden päässä on liikkunut, kun eivät sanallakaan koskaan edes yrittäneet tarjota apua tai tukea kuoleman käsittelyyn. Halveksin heistä useimpia juurikin sen vuoksi, etteivät he kyenneet olemaan välittäviä ihmisiä, he eivät kyenneet kohtaamaan lapsia tuntevina ihmisinä. Olen kovin kiitollinen siitä, etten ole törmännyt näihin ihmisiin kovinkaan montaa kertaa aikuistumiseni jälkeen, hyvää sanottavaa kun ei ole oikeastaan kenestäkään heistä.

Muistan, miten jokahetkinen toiveeni oli päästä lastenkodista pois, ja ilo olikin suuri, kun vihdoin ja viimein sain ensimmäisen kotini avaimet käteeni.

Lapsuudessa jo olisin tarvinnut tukea isoihin asioihin, olisin tarvinnut terapiaa ja paljon. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, miksi? Siksikö, kun työntekijät olivat sitä mieltä, ettei lastenkodin lapsista tule ikinä yhteiskunnan soveliaita kansalaisia, sitä samaahan sain kuulla itsekin, "sinusta ei koskaan tule yhtään mitään!" eli ei kannattanut nähdä väivaa, kun jo nämä pissipäät olivat päättäneet, ettei mistään tule mitään ja heidän työnsä ooli vain säilyttää lapset hengissä täysi-ikäisyyteen saakka ja potkia sitten pihalle, kuten monelle ihan kirjaimellisesti kävikin, kun 18-vuotiaana potkaistiin talosta ulos, tyhjyyteen, kodittomuuteen jne. Ja joidenkin kohdalla tämä tehtiin niin näyttävästi, että myös muut talon lapset näkivät ja kuulivat tilanteet, ja tiesivät mitä tapahtuu sinä aamuna kun täyttää 18 vuotta. Järkyttävää ja voin vain miettiä, kuinka luonnehäiriöisiä nämä työntekijät ovatkaan, kun ovat kyenneet sellaista tekemään. Auttaahan he eivät osanneet lapsia millään tavoin, vaikka niin kovin olivat olevinaan tärkeitä ja itseriittoisia ja auta armias, jos näit heidän lävitseen ja uskalsit kyseenalaistaa jotakin, jonka olit tajunnut ihan omilla aivoilla saati, että koulussa oli pohdittu lasten oikeuksia jne ja kun vaadit itsellesi edes siedettävää kohtelua, seurauksena oli kaksi viikkoa omassa huoneessa, myöhemmin toiset joutuivat olemaan alasti siellä, etteivät vain karkaisi mihinkään. Natsitouhua siis pahimmillaan ja heikkoa lasten asemaa hyväksikäyttäen sekä sitten lasten leimaamista valehtelijoiksi työntekijät olivat ihan kamalia ihmisiä ja olenkin joskus miettinyt, että he saisivat itse kokea sitä samaa, mitä he ovat lapsille aiheuttaneet.

Kuinka pitkään ihmisen täytyy jaksaa ikäviä asioita, tapahtumasta ja tilanteesta toiseen yksin ilman tukea ja lapsena vieläpä ilman järkevää ymmärrystä? Oma elämä on ollut sinnikäästäkin yrityksestä huolimatta piloilla pitkään, vuosikymmeniä ja jos ja kun olisin saanut tukea ja apua silloisiin järkyttäviin tapahtumiin, olisiko elämäni ollut toisenlaista? Tuokin pohdinta on turhaa, sekään ei muuta asioiden kulkua suuntaan tai toiseen.

On ollut vain hyväksyttävä elämä ja asiat siinä sellaisina kuin ne on, yritettävä itse tehdä parhaansa ja hyväksyä sitten vielä se, ettei aina voi tehdä mitään ja on elettävä elämänsä sillä, mitä on sattunut saamaan, eli ei mitään ja omien lapsien kohdalla tehtävä parhaani, toisin kuin itseni kohdalla on toimittu.

Olen elänyt vain lasteni tähden sen jäkeen kun he ovat syntyneet. Lasteni etu ja tarpeet ovat olleet ensisijalla, samoin aikanaan avioliitto ja ex. Koskaan en ole joutunut miettimään sitä, mikä olisi oma paras, mitä minä toivoisin ja haluaisin, koska sellaiseen ei ollut mahdollisuutta lapsuudessani. Nuoruutta en oikein ehtinyt elää, hyppäsin lapsuudesta suoraan aikuisen rooliin, koska nuoruuden välivaihe ei ollut lastenkodissa hyväksyttävää, siellä ei ollut mikään normaali lapsen elämä hyväksyttävää ja siellä ei tuettu mihinkään normaaliin ja hyväksyttävään elämään. Kuljit leima otsikossa missä olitkin.

En voi muuttaa mennyttä, ja olen sopeutunut sulkemaan ajatukseni ja mieleni niin, etten koskaan ajattele omaa lapsuuttani, liian traumatisoivaa, koska tänäpäivänä ymmärrän sen, kuinka kaltoinkohdelluksi olen joutunut ja lapsihan ei voi kuin elää siinä ympäristössä, missä hän on. Lapsella ei ole vaihtoehtoja samoin kuin aikuisella ja lapsi ei voi valita ihmisiä ympärilleen kuten aikuinen sen voi tehdä.

Olen katkonut menneeseen oikeastaan kaikki yhteydet, ihan jo tunnetasolla, koska liika on liikaa minullekin. Kaikki ne ikävät ja traumatisoineet kokemukset ja menetykset olen haudannut pois omasta arjesta ja joskus jokin saa minut muistamaan lapsuuden kauhut ja kokemukset.

Tänään en tiedä enää, kumpi on ollut kamalampaa, lapsuutei vaiko avioliittoni ja seurustelu exän kanssa? Jokatapauksessa elämässä jatkui tietty kauhun totuttu tasapaino exän kanssa, sehän oli minulle normaalia elämää ja olin oikein soveltuva alusta toisen manipulointiin ja hyväksikäyttöön, en aiheuttanut turhaa vastarintaa, murrettua kun ei voi murtaa uudelleen, vain hajoittaa lisää ja yhä pienempiin palasiin, kunnes tomu on jäljellä ja se on sitten helppo pyyhkäistä pois.

Nykyisin, jos pieni pala minua onkin ehjää, sen rikkoutumiseen ei tarvitse kuin se yksi laukaiseva tekijä, jokin tilanne, asia tai pelkkä tunnelma riittää hajottamaan minut uudelleen ja unohtamaan jälleen kaiken. Huomaan, miten olen jälleen alkanut unohtamaan eilisen päivän ja aloittamaan joka aamu uuden elämän, ilman muistoa edellisestä päivästä, koska usein tulee vastaan niitä asioita, jotka saavat minut hajoamaan uudelleen.

Vaikka elänkin ilman sosiaalisia kontakteja, jos ei pakollisia näkemisiä töissä lasketa, pidän etäisyyttä ihmisiin. Koronaaika ei ole omaa elämääni muuttanut mitenkään, samoin elän kuin ennenkin, yksinäisyydessä ja ilman muita ihmisiä, ystäviä tai tuttuja, sukua. Vain omat lapset vuoroviikoin sekä miesystävä, joka sekin on 80% poissa.

Miksi siis yrittäisin enää? Yhtään mitään, kun koko elämäni tuntuu valuneen viemäriin, kun koko elämän yrität, ja yrität jotakin, ja aina vain kävelet tuulimyllyä vasten, kivikkoisinta tietä, yksin ja ilman tukea, onko siinä mitään järkeä? Ei, mutta ei ole ollut ja ei varmaan edes ole vaihtoehtoa.

Ja nyt koko maailma eristettynä kotiin, jokaisella on mahdollisuus tutustua omaan maailmaansa, kun pakeneminen käy ylivoimaiseksi, sisäinen maailma tulee esiin, monille ehkä ensimmäistä kertaa ja se ahdistus on varmaan ihan valtavaa sellaiselle, joka ei ole koskaan joutunut olemaan itsekseen ja yksinäisyydessä omien tunteiden ja ajatustensa kanssa.

Minun elämäni on sellaista ollut aina, yksinäistä ja usein hyvin tuskallista sietämistä päivästä toiseen ja viimein jopa minuutista toiseen, hengityksestä toiseen.