Illalla iski pienimuotoinen ahdistus, vaikka ympärillä ihmisten asiat kuulostivat olevan hyvin. Samaa ahdistusta olen kokenut joskus vuodesta toiseen tunnistamatta sitä. Nukuin kuitenkin yön, vaikka unta ei nyt riittänytkään aamu viittä pidemmälle. Harvinaista herätä ylös niin aikaisin ja tässä sitä nyt kuitenkin kirjoittelen, toivoen päivästä energisempää ja aikaansaavaa.

Eilinen oli jälleen omituinen väsypäivä, olisin tahtonut tehdä kaikenlaista, vaan tuo kroppa ilmoitti pitävänsä lepopäivän kaikesta ja niinpä päivä vierähti iltaan useiden päiväunien saattelemana äänikirjaa kuunnellen. Jatkanko tänään samoin vaiko teen jotakin pientä?

Miksi kehoni haraa toisinaan niin kovin vastaan,  mieli haluaisi tehdä kaikenlaista ja sitten huomaan kuitenkin, etten vain kykene muuhun kuin lepoon. Asioiden ja tekemisen aloittamisen vaikeus on itselleni tullut uutena asiana, jonka huomaan juuri silloin, kun jotain tosiaan jaksaisinkin tehdä. Siinä kohtaa oma mieli sitten alkaa harata vastaan, ikäänkuin olkapäälläni istuisi kaksi pikkuista pirua, joista toinen kehottaa ja kannustaa ja toinen ilmaisee ettei kannata aloittaa. Päätös sekin, kun sitten valitsen, alanko toimia vaiko menenkö lepäämään uudemman kerran.

Olen opetellut kuuntelemaan omaa jaksamistani, olen opetellut pakon edessä lepäämään ja ottamaan rauhallisesti. Nykyisin jo siis pärjään melko hyvin, kun olo on semmoinen, että on pakko vain huilata. Olen siis tavallaan hyväksynyt omat rajani, jotka nopeasti tulevat touhutessa vastaan. Harvoin enää mietin, sitä mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä tai ylipäänsä aikaan tässä arjessa.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Se on hyvin suuri saavutus omalla kohdalla ja on vaatinut vuosikymmeniä aikaa. Enää en kaipaa ihmisten seuraa, en ylipäänsä ystäviä tai kavereita. Olen hyväksynyt yksinäisyyden osaksi omaa elämääni ja olen oppinut olemaan yksin. Yksi suuri tavoitteeni on siis saavutettu, joskus aikanaan tosiaan toivin pääseväni jonnekin, missä saisin olla rauhassa, yksin ilman ketään ihmistä sekoittamassa elämää ja nyt olen päässyt jokseenkin siihen tilanteeseen.

Se ei vaatinut matkustamista, ei muuttoa. Minun ei tarvinnut lähteä kauas pois ihmisten ulottumattomiin jonnekin kaukaiseen maahan, vaikka aikanaan niin kuvittelin, että niinkin olisi tehtävä saadakseen etäisyyttä muihin. Yksinäisyyteni on seurausta ihan omista toiveistani silloin aikanaan, yli kymmenen vuotta sitten elämäni ollessa kovin ahdistavaa ja koin muiden ihmisten aiheuttavan suurta ihmetystä ja harmiakin elämässäni. Silloin en tosin tiennyt sitä, minkä tänään tiedän .

Koko elämäni on loppujen lopuksi ollut yhtä suurta kriisien läpikäyntiä ja sen suhteen osaan olla tässä hetkessä armollinen itselleni, edelleen lohdutan itseäni ja tuumaan, ettei ole mikään ihme, jos olen vähän väsynyt ja en omassa pikkuisessa arjessani jaksa kaikkea sitä, mitä haluaisin jaksaa.

Tiedän, etten ole saamaton ja en ole laiska, vaikka itsekin joskus vielä erehdyn sättimään itseäni niin. Kaiken eletyn elämän jälkeen saa olla syystäkin väsynyt ja siinä ei ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Asia kerrallaan opettelen ikäänkuin elämään uudelleen.

Asia kerrallaan opettelen elämään sellaista elämää, mikä on ihan vain omaani, opettelen asioita joista pidän ja joista tulee hyvä mieli. Opettelen uudelleen tekemään niitä asioita, joista pidin ennen avioliittoa ja jotka minulta yksi kerrallaan riistettiin pois.

Olin ennen taitava leipomaan, rakastin opetella ja tehdä kaikenlaisia suolaisia, makeita, isoja ja pieniä herkkuja. Avioliitossa halu leipomiseen hävisi, koska useinkin lopputulos oli pettymys kaikille muille paitsi exälle itselleen, joka siis ehti syödä kaiken ennenkuin kissaa ehti sanoa. Syntymäpäivien leipomukset katosivat yön aikana exän vatsaan ja seurauksena oli aina suuri riita, kun tarjolle ei jäänyt mitään ja vieraille pitikin sanoa nolona ei ole, kun joku oli ehtinyt syödä tarjottavat ja sitten exä kävi hädissään hakemassa pitkon kaupan valmista pullaa ja itse olin vihainen. Sama homma yleensä arkiruokien kanssa, hyvin usein lapsetkin jäivät ilman lämmintä ruokaa, koska ex söi kaiken, minkä irti sai ja hän ei välittänyt siitä, olimmeko me muut ehtineet syödä vaiko emme ja usein tein lapsille ruuan valmiiksi ennen ulkoilua ja siitä suoraan ruokailemaan ja unille jne. Mutta jos ex olikin kotona, hän oli yksin syönyt koko perheen aterian sillä aikaa, kun olimme ulkoilemassa. Aloin inhota ruuankin valmistusta yli kaiken, koska me jäimme usein ilman ja jouduin tekemään useita ylimääräisiä kauppareissuja sekä ylimääräisiä ruokia yhden päivän aikana exän ikävn toiminnan vuoksi. Edellisen vuoksi lapset söivätkin pilttiä kovin pitkään, niinä päivinä kun isä oli kotona, en voinut tehdä ruokaa valmiiksi, ja oli helpompaa ja varmempaa ruokkia lapsukaiset sitten piltillä, niihin mössöihin isä ei koskenut, ellei purkissa ollut jotakin makeaa hedelmäsosetta, nekin kelpasivat.

Leipomisesta tuli itselleni painajainen, koska hyvin harvoin ehdimme muu perhe isää lukuunottamatta maistamaan tuotoksia. Oli häpeällistä ja inhottavaa alkaa laittamaan tarjolle ja pöytään kakkua, josta isä oli jo yön aikana ehtinyt syödä yli puolet ja vaikka kuinka olin yrittänyt piilottaa muut leivonnaiset, isä oli ne ehtinyt tonkia kätköistä ja jäljellä oli enää muruset, pikkuinen osa siitä kaikesta, mikä oli varattuna ja leivottuna isolle joukolle sukulaisia. Vuosien saatossa sitten lopetin leipomisen kokonaan, koska en kestänyt sitä pettymystä,jokainen kerta sama riita siitä, mitä toinen oli tehnyt ajattelematta muita. Ja syypäähän olinkin sitten minä, mitäs leivoin oli herran syytös. Jos en olisi leiponut, niin hän ei olisi syönyt, vaan sekin oli paskapuhetta häneltä, koska se oli ihan sama, mitä meillä kaapeissa oli, hän söi ne joka tapauksessa aina viimeistään yön aikana.

Panikoin vieläkin kun tulossa on juhlia, inhoan vieläkin leipoa ja järjestää juhlia. Minuun edelleen iskee paniikki ja ne ikävät asiat keho muistaa, vaikken edes vuosiin muistanut tuota syytä, miksi en nykyisin turhia kokkaile ja väsää kaikenlaista.

Käsitöihin olen muodostanut jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen. Aloitan, mutten saa koskaan mitään valmista. ex syyllisti minulta pois tuonkin harrastukseni, josta ennen niin kovin nautin, hän ei voinut ikinä sietää sitä, että tein jotakin käsilläni, hän oli mustasukkainen tai jotain ja monet riidat kävimme minun sukan neulomisesta sillä aikaa, kun lapset olivat päiväunillaan. Se 45min, jonka yleensä sain ns. omaa aikaa kotitöiden lomassa päivittäin lasten paivä-unien aikaan oli jotenkin punainen vaate exälle. Hän ei myöskään sietänyt sitä, että olisin nukkunut lasten kanssa ne päiväunet, jos nukahdinkin, hän tuli kaatamaan koko sängyn tai huutamaan minulle kaikenlaista välittämättä esimerkiksi siitä, että hän oli edellisen yön valvottanut minua omilla sairailla puheillaan pitkälle aamuyöhön asti.

Ennen luin kovasti kirjoja, olin kirjaston viikottainen asiakas. Tätäkään asiaa ex ei voinut sietää ja hän useinkin ärsyyntyessään heitti kirjaston kirjoja lattialle niin, että ne menivät rikki ja jouduin maksamaan joitakin kirjoja. Vuosien aikana opin, ettei kannattanut ainakaan lainata kirjoja, koska ne tulivat kalliiksi exän käsittelyn jälkeen.

Pidin myös musiikista. Ex ei voinut sietää mitään, mitä kuuntelin. Hän tuhosi osan silloisista kaseteista ja cd-levyistä sekä mm. lahjoitti kysymättä minun soittimet pois. samoin hän ei koskaan antanut minun kuunnella musiikkia, kun oli kotosalla. Radiokanava sai olla keittiössä päällä, mikääli se oli hiljaisella ja hän kävi sen sammuttamassa, mikäli häntä alkoi ärsyttämään jokin musiikki. Usein sain kuulla syyllistäviä kommentteja jopa tavallisesta radiokanavasta, kun hän aloitti sen puheensa eli oliko minulla jokin tarkoitus kun kuuntelin tiettyä radiokanavaa jne. Ihan sairsta puhetta näin jälkikäteen, ja kaiken otin vastaan syyllistäen itse itseni.

Kotityöt myös hoidin väärin, hänen ei kuitenkaan tarvinnut osallistua tai tehdä mitään yhteisessä taloudessa. Alkuun hän ei osannut tosiaan, mutta vuosien harjoittelun ja opetuksen jälkeen kylläkin hänellä meni yli myös kotityöt, hinkkasi keittiössä kaapinovia jopa viikonkin putkeen.

Olin myös aikanaan melkoisen sosiaalinen ihminen ja pidin ihmisten seurasta. Samaa en voi tänään sanoa itsestäni. Ex teki kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin myös sosiaalisen elämäni mahdottomaksi ja esti minua pitämästä yhteyttä kehenkään ihmiseen. Tykkäsin myös aikanaan käydä erilaisissa paikoissa, kyläillä itsekin ja nykyisin minua ei saa kovin helpolla mihinkään lähtemään, jopa mummolle on hankalaa lähteä käymään, saati ovesta ulos.

Liikkuminen ennen oli myös osa elämääni, senkin ex sai minulta pois syytöksillään ja mielikuvillaan....

Paljon asioita on jäänyt pois, paljon mieluisia ja voimaa antavia ja niiden etsiminen kaiken jälkeen on edelleen kesken. Olen oppinut hyvin elämään tekemättä yhtään mitään, olemaan vain ja hengittämään. Sekin tosin piti opetella uudelleen, ex ei voinut sietää edes sitä, että hengitin, tai yskin ja minun piti elää ärsyttämättä exää mitenkään.