Kirjasin juuri paperille ylös kaikki ne asiat, jotka tällä hetkellä ahdistavat. Niitä tuli 14 pyöreästi. Tämä viikko vuodesta toiseen on samanlaista, ollut jo toistakymmentä vuotta.

Osa asioita on niitä samoja, tuttuja ahdistuksen aiheita, osa sellaisia etten voi niille mitään, osa on pakollisia ja hoidettavia asioita sekä sitten samoina vuodesta toiseen olevia.

Elämäni aikanaan edellisessä elämässä oli traumaattista ja yksi viikoista oli aina juurikin tämä viikko, nämä viikot itseasiassa. Toukokuun kaksi viimeistä viikkoa olivat vuodesta toiseen yhtä helvettiä. ja syytä tuskin on tarpeen jakaa tässä.

Järkeistän omaa ahdistusta, mietin mikä on oikeasti sellainen asia, mille en vaan voi jälleen mitään ja mikä vaan pitää kerta toisensa jälkeen hyväksyä. Osa asioista on aiheuttanut jälleen käsittelemätöntä pettymystä, surua sekä vihaa ja niillekään ei ole tilaa juuri nyt.

Osa ahdistuksista liittyy tekemiseen, niiden sietämättömään aloittamisen vaikeuteen ja suorastaan haluttomuuteen saada tehtyä. Osa tietyistä asioista aiheutuviin tunteisiin, niiden pelkoon ja kohtaamiseen.

Yritän järkeistää, mitä voin tehdä päästäkseni ahdistuksesta eroon ja sitä juuri teen, yritän kirjoittaa, yritän tehdä jotakin ettei lamaannus vie ihan kaikkea. Se on tulossa, kaiken kattava lamaannus ja en pääse sitten sängystä ylös, tuijotan vain kattoa ja tunnit menevät, ärsyynnyn kaikesta jne.

Tiettyjä ahdistuksen aiheuttajia en voi väistää, kuten työtä. Tai velvollisuuksia, vaikka mieli niin tekisikin vain jättää kaikki. Niin ei kuitenkaan voi tehdä, ja se ahdistaa vielä enemmän. On paha olla, ja ei voi tehdä mitään omaksi hyväksi.

Ahdistuksen keskellä on kurja olla yksin, yritin miesystävällekin soittaa ja hän jälleen ignoorasi, kuten ennenkin. Se aiheuttaa lisää pahaa mieltä ja sen miettimisen, miten ihmeessä selviän tästäkin hetkestä yksin. Juuri kun tarvitsin ihmisen rinnalleni, pitämään kirjaimellisestikin pystyssä, koska muutoin vajoan sänkyyn ja sieltä en sitten taas nouse moneen tuntiin.

Itkettää, vaan pysty edes itkemään. Solmu on jälleen liian tiukalla yksin avattavaksi. Tässä hetkessä ei paljoa auta, jos sanotaan, että pitää osata olla armollinen itselleen. Itsesyytökset, syyllisyys ja kaikki muu negatiivinen puskee pintaan.

Ei auta, vaikka kuinka päätän olla välittämättä, huomioimatta. On jälleen kohdattava tämäkin ahdistus, tänäkin vuonna. Nyt tosin kykenen tunnustamaan itselleni olevani ahdistunut, osin jopa paniikissa sekä kykenen löytämään syitä ololleni.

Tiedän, minun pitäisi keskittyä tekemiseen, olemisen sijasta. Oma olo on vain niin kauhea, ettei tekemiseen kykene keskittymään. Siirrän asioita ja sitten tuleekin kiire, ja kiireessä harvoin kenelläkään on mukavaa, itselläni ei ainakaan.

Omat muistoni jälleen järkyttävät, tämä viikko jo itsessään aiheuttaa näitä ikäviä takaumia ja muistoja ja tuntemuksia ja vaikka nyt järjellä tiedän, ettei samat asiat toistu kuin joskus ennen, siltikin koen näin vahvahti vielä vuosien jälkeen. Antaisin surun pyyhkiytyä ylitseni, vaan se on liian tuskallista, liian kipeää kohdattavaksi. Ulkona, katsoessani ulos, ymmärrän mikä jälleen aiheuttaa tätä tunneryöppyä, ahdistusta. Siellä on jotakin, mikä aiheuttaa suunnatonta surua, muistoja entisestä epämääräisinä vellovina ryöppyinä.

Omat tekemiseni aiheuttavat alitajuista ja väärää syyllisyyttä, en ole tehnyt mitään pahaa, en sellaista, jonka takia pitäisi tuntea syyllisyyttä ja silti koen niin. En osaa tuntea, kokea tyytyväisyyttä tai olla onnellinen siitä, mitä olen itse tehnyt tai saanut aikaan. Vaikka olen yrittänyt etsiä iloa, ne asiat näköjään aiheuttavat minulle edelleen takaumia vuosien takaisesta helvetistä ja mietin olisiko sittenkin ollut vain parempi olla laittamatta, tekemättä yhtään mitään.

Itseäni niskasta kiinni, helpommin jälleen sanottu kuin tehty.