Olen törmännyt omassa olossani ns. uusiin asioihin oikeastaan eron jälkeen. Häpeän kokemukset ovat tulleet jäädäkseen ja niiden kanssa olen yrittänyt kulkea. En muista, olenko kokenut häpeää avioliiton aikana, ex koki minunkin edestä tai niin ainakin luulen hänen silloisen käytöksen ja puheiden perustella.

Muistelen tässä taannoin käyntiäni lääkärin juttusilla. Minua hävetti jo parkkipaikalla, se lisääntyi kävellessäni sisään rakennukseen ja tuntui kuin jokainen katsoisi minua kieroon, vaikka eihän se oikeasti niin ole, se on vain se tunne. Joskus pääsen tuon tunteen yli, joskus se menee niin yli ja tunnen kuinka korvissa soi ja maailma häviää ympäriltä enkä enää kuule muutakuin suhinaa korvissa, erityisesti jos olen yksin liikenteessä.

Paniikki, sosiaalisten tilanteiden pelko ryöpsähti ihan kunnolla eron jälkeen, juuri sillä hetkellä, kun minun olisi pitänyt kyetä yksin, siis fyysisesti yksin toimia julkisilla paikoilla, tai edes kotipihalla. Oliko tuota jo aikaisemmin, sitä en saa koskaan tietää, koska ennen eroa liikkumiseni oli rajattua, sekä minulla oli yleensä mukana koko lapsilauma, jotta sain poistua kodistani. Menin minne tahansa, aina piti ottaa lapset mukaani, vaikka ex olisikin ollut kotona. Hän huusi ja käskytti ottamaan lapset mukaani uhkausten kera ja tiesin, että oli tosissaan sanomistensa kanssa. Joskus olin uhmannut häntä ja kokemuksesta siis jo tiesin, ettei kannattanut alkaa leikkimään lasten turvallisuuden kanssa ja oli heidän edun mukaista ottaa mukaan, menin minne tahansa, milloin tahansa.

Vuosiin en siis päässyt yksin liikkumaan ja en siis voi tietää, olenko kokenut tuota sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja häpeää jo avioliiton aikana. Nykyisin pääsen jo itsekseni kauppaan. Se ei ole enää ongelma. Lähteminen kauppaan ei ole vaikeaa ja homma toimii, aiemmin sekin oli lähestulkoon mahdoton tehtävä.

Lähteminen, kodista poistuminen on ollut suuri ongelma myös lapsilla ja uskon tämän johtuvan siitä, kuinka he ovat nähneet ja kokeneet ylipäänsä kaikenlaiset poistumiset kodista. Aina tuli riitaa vanhempien välillä, aina huutoa ja haukkumista, syyllistämistä sekä kaikenlaista muuta ikävää uhkauksien kera. Hyvin usein ex myös esti koko porukan lähtemiset ja jos ei muuta, niin hän kieltäytyi itse lähtemästä ja yritti estää meitä muitakin poistumasta kotoa. Myöhemmin, yritin poistua kodista karkuun exän pelottavuutta ja uhkauksia ja hän esti nuokin lähtemiset, jotta kukaan ei saisi tietää mitä meidän neljän seinän sisällä tapahtuu, samoin hän otti puhelimeni pois itselleen, etten soittaisi apua.

En pysty oikein kuvaamaan sitä sairasta toimintaa, ristiriitaista ja kaoottista toimintaa tai tilanteita kunnolla. Joskus havahduin itse siihen tietoon, ettei elämämme voinut olla normaalia, ettei se semmoinen kuulunut normaaliin lapsiperheeseen ollenkaan ja jokainen oma havahtuminen aiheutti jälleen uuden riidanaiheen lasten isän kanssa.

Muistelen näin jälkikäteen joitakin hetkiä, ensimmäisen lapsen ollessa reilu vuoden, kun minun olisi pitänyt silloin ymmärtää kadota tuon ihmisen elämästä kokonaan. Niin en kuitenkaan tehnyt? Miksi? Minä tunsin, toivoin ja odotin ja luotin. Olihan ex enemmän kuin se paha puoli hänessä, joka oli tietysti silloin minun syytäni, minun aiheuttamaa ja jos vain muuttuisin itse ja lopettaisin ärsyttämisen, niin kaikki muuttuisi entiselleen, hyväksi. MIksi olen sanonut exälle tuolloin, että jos hän jatkaa lapsensa kohtelua tuollaisena, lapsi vihaa isäänsä ennenkuin täyttää 15v? Alentavasti ja ilkeästi ja satuttaen tuo isä kohteli lastaan jo tuolloin ja siitä asti koin epämääräisiä tunteita ja en voinut jättää lasta kahden isänsä kanssa, koska isä nöyryytti jo ihan pientä vauvaa, ja ei tuo nöyryytys ole mihinkään kadonnut hänen toimistaan, häpeän on saanut istumaan lapsiimme kovin tiiviisti ja jokainen miettii enemmän tai vähemmän estyneinä, voiko jotakin tehdä, olla, elää, mennä jne ja mitä muut ihmiset ajattelevatkaan. Tunnistan tuon itsekin, hämärästi muistan kaikki ne exän ohjeistukset siitä ,kuinka minun tuli olla ja käyttäytyä hänen seurassaan, Eleettömästi ja ilmeettömästi. En saanut puhua, minun piti odottaa, että joku kysyy jotakin ja sittenkin sain vastata vain lyhyesti. Jos olin rikkonut jotakin exän sännöistä, sain kotona vähintäänkin karjuvaa huutoa tai sitten ihan kunnon hiuksista pöllytyksen lattialta sänkyyn ja illalla olisi sitten pitänyt pahoinpitelyn ja ikävien sanojen jälkeen kyetä rakastamaan tätä herraa ja palvomaan häntä, ylistämään hänen erinomaisuuttaan. Minä olin kuulemma sairas, koska kostin hänelle sitten sen, etten kyennyt tyydyttämään häntä ja minussa oli jotakin vikaa, kun reagoin niinkuin reagoin hänen pahoinpitelyihinsä ja halusin etäisyyttä häneen peläten, että kohta hän lyö uudelleen.

Nykyisin mitään pahaa ei tapahdu ennen eikä jälkeen kotoa poistumisen, silti koen ikävänä tunteena ja suorana häpeänä ulos menemisen. Olen turvassa, kukaan ei vaadi selitystä minne olen menossa, miksi ja kukaan ei kyseenalaista ulos menemistäni tai ylipäänsä kulkemisiani. Minun ei tarvitse pelätä antavani väärää vastausta, sellaista joka ei miellytä kysyjää, minun ei tarvitse selitellä ja perustella maasta taivaisiin, miksi olen juuri sillä kellonlyömällä viemässä roskia ulos jäteastiaan tai miksi käyn kastelemassa ulkona kukkia tai jotain muuta. Minun ei tarvitse puolustautua elämän normaaleista tapahtumista ja tekemisistä, peläten koko ajan jokaisen liikkeeni, askeleeni, kehonkieleni olevan vääränlainen ja ärsyttävän toista niin, että hänellä on oikeus jopa lyödä jos tarpeeksi olen väärässä asennossa, naama väärällä tavalla tai räpäytän silmiä väärällä hetkellä, jonka hän tulkitsee valheeksi tai muuta vastaavaa.

Edellisen ymmärsin vasta tänä aamuna. Olen turvassa, minua ei kukaan ole kiusaamassa ja pahoinpitelemässä omassa kodissani enään. En ole velvollinen selittämään miksi teen mitäkin asiaa, puolustelemaan ja puolustautumaan ja kertomaan liikkeitäni sekunnin tarkkuudella ja jos jokin on toisen mielestä väärin, olen tehnyt väärin ja ansaitsen turpiini.

Olen turvassa ja minun ei tarvitse sietää mielivaltaa ja syytöksiä siitä, että poistun kodista, tai teen ylipäänsä ne elämän normaalit asiat, jokapäiväiseen elämään kuuluvat rutiinit. Olen turvassa, ja minun ei tarvitse kuunnella syytöksiä, luulotteluja ja mielikuvituksellisia arvauksia minun omasta elämästä ja sitten siitä, kun en ole osannut lukea toisen ajatuksia ja toimia niin, etten ole näkyvissä tai näkymättömissä silloin kun toinen niin haluaa.

Ristiriidat olivat pahimpia. Yksi ahdistuksista liittyykin juhlien järjestämiseen. Oli minun syyni, kun leivoin koko lähisuvulle tarjottavat, koko viikon käytin lastenhoidon ja siivousten lomassa leipomiseen. Piilotin ja pakastin ja toivoin aina, että jotakin jää jäljelle vieraille ja jokainen kerta sain kuulla raivosuusta, että "mitäs leivoit, jos et olisi leiponut niin hänkään ei olisi syönyt!" Ja kyseessä siis jokavuotiset lapsen syntymäpäivät, joita nyt vuodessa joutui viettämään useammin kuin kerran lapsiluvusta johtuen. Oli todella noloa jokainen kerta itse juhlapaivänä alkaa kattamaan pöytää, laittamaan tarjottovia, joita olin tehnyt koko viikon yli kahdellekymmenennelle vieraalle, jotka tuolloin olivat silkkaa lähisukua, aikuisia ja lapsia sekä oma perhe siihen vielä päälle. Noloksi asian teki se, että joskus vieraat jo ehtivät kahvipöytään, kävivät istumaan ja odottamaan ja kun otan täytekakun jääkaapista, se onkin jo syöty niin, että jäljellä on vain pieni pala, jota ei edes kehtaa laittaa pöytään. Tai otan jotain muuta, ja sekin jo syöty. Näin siis alkuun, silloin joskus ennen muinoin.

Myöhemmin opin pyytämään vieraat pöytään vasta kun pöytä oli ns. kunnossa ja olin ehtinyt tarkistaa mitä oli jäljellä. Tilanne paheni synttäreistä ja juhlista toiseen. Ja lopulta juhlapäivänä tappelimmekin, huusimme toisillemme kurkut suorana, minä suuttuneena siitä, että tarjottavat oli syöty joko kokonaan tai sitten niin, ettei niistä enää olisi riittänyt edes omalle porukalle, saati vieraille tarjottaviksi. Kaikki kelpasi tuon suursyömärin kitaan, ihan kaikki ja vaikka vielä illalla ennen nukkumaan menoa olisi ollutkin kaikki ok, niin aamulla oli suurin osa tarjottavista hävinnyt lasten isän vatsaan. Ja minä sain syytökse, mitäs leivoin. Anopille kerroin usein, mitä meillä tapahtuu ja hän toi yleensä tullessaan omat tarjottavansa, kuivan kakun tai jotakin suolaista piirasta ja eivät koskeneetkaan pöydässä tarjottaviin sitten, olihan sekin hieman hämmentävää.

Osa lapsista muistaa ne helvetilliset riidat jokaisen juhlapäivän aamuna, minä suutun ja korotan ääneni ja vaadin selitystä mihin on hävinnyt ja miksi on hävinnyt tarjottavat yön aikana ja etteikö toinen yhtään kykene ajattelemaan vieraita, jotka on kutsuttu juhliin ja sitten meillä ei olekaan tarjottavia ja yleensä tämä toinen lähti sitten kiirelllä kaupasta hakemaan jotakin valmista leipomusta pöytään ja itse olin todella suuttunut. Koko viikon olin yrittänyt pakertaa ja vielä myöhään iltaan olin koristellut kakkuja ja viimeistellyt jne. Juhlapäivät siis menivät riidellessä, ja kun ovikello sitten pirahti ensimmäisten vieraiden saapuessa otimme jokainen hymyn kasvoille ja juhlat alkoivat kuin mitään ei olisi tapeltu tai huudettu. Otinpa vielä tarjottavien puutteenkin useimmiten omille niskoilleni, silloin alkuun ja kerroin, että joku oli epäonnistunut tai jokin oli unohtunut leipoa jne. Eli valehtelin sujuvasti vieraille ja esitin osaani kahvipöydässä pahoitellen omaa epäonnistumistani.

Juhlien jälkeen sitten ei puhuttu tarjottavista mitään, olin yleensä aivan loppu viimeisten vieraiden lähdettyä. Olinhan aina se joka, tiskasi astiat, koska niitä ei riittänyt tarpeeksi, kuin yhdelle pöytäkattaukselle. Ja viiden, kuuden kattauksen ja käsitiskien ja lastenhoidon jne. jälkeen olisin toivonut vain pääseväni nukkumaan, vaan eihän se onnistunut. Sitten piti lasten iltapuuhat, mahdolliset omat työasiat jne laittaa valmiiksi sekä uusi tappelu siitä, etten jaksanut viihdyttää miest illan ja yön päätteeksi.

Ei siis mikään ihme, että ahdistaa joskus ja juhlien järjestämisestä tuli ylivoimaista ja liian rankkaa puuhaa itselleni. Nyt kuitenkin, minun tulisi uudelleen opetella nauttimaan siitä, mistä joskus aikanaan niin kovin nautin ja rakastin esimerkiksi leipomista ja paljon tein itse asioita keittiössä, jopa ruisleipää leivoin aikanaan, kunnes en saanut kokea mitään iloa niistä asioista, päinvastoin jouduin kokemaan syyllisyyttä, sain aikaiseksi riitaa, koska aina kävi sitten niin, etten ehtinyt itselleni pelastaa palasta omista leipomuksista. Eihän maailma tosiaan siihen kaadu, jos joskus omista leipomuksista ei pääse nauttimaan, mutta kun niin kävi jokainen kerta ja se toinen ei vain kyennyt ottamaan minua huomioon ja myöhemmin teki myös ihan kiusallaan tätä, niin ei mikään ihme, että aloin inhomaan ja kokemaan suunnatonta vihaa ja ahdistusta juhlista sekä arkileipomisestakin.

Myöhemmin aloin olla vieraille täysin rehellinen, näytin ja kerroin miten lasten isä oli yön aikana kajonnut tarjottaviin, etten ilkeä laittaa pöytään murusia. Aloin myös kertomaan, kuinka en voi laittaa kahvimaitoa tarjolle, koska tämä lasten isä on avannut jokaisen purkin ja on juonut niistä suoraan, purkin suusta. Tämä taisi olla silloin kun edellinen sars-epidemia oli liikenteessä, kun tajusin etten voi todellakaan laittaa kahvimaidoksi samaa maitoa, mitä toinen juo suoraan purkista, olkoonkin kuinka hänen omaa perhettään tahansa. Opettelin uusia tapoja, kuten sen, että avaan uuden purkin ja kaadan maidon kahvimaitokippoon vieraiden nähden, ettei heidän tarvinne pelätä saavansa maitoa samasta mistä toinen hörppii janoonsa. Siitäkin muuten  sain aikaan monia riitoja, koska minua itseäni oksetti ajatus juoda suoraan maitotölkistä ja sitten samasta pitäisi kaataa jollekin lapselle ruuan kera maitoa.

Nyt kuitenkin, loppukuusta minun on opeteltava uudelleen nauttimaan leipomisesta ja juhlien järjestämisestä. On ymmärrettävä, ettei ole olemassa niitä hetkiä ja niitä tilanteita enää. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että olen leiponut toisen houkuttimeksi, tai muuta yhtä järjetöntä. On normaalia leipoa ja on normaalia tarjota vieraille ja on ylipäänsä normaalia nauttia juhlista sekä olla onnellinen, iloinen. Tuon kaiken menetin vuosien saatossa jatkuviin mielenpahoituksiin, suuttumuksiin ja syyllisyydentunteisiin sekä häpeään, joka minuun istutettiin hyvin tiiviisti, sillä         " eihän kukaan edes halua syödä sinun oksettavia leipomuksia!" ja kuitenkin herra söi kaiken itse hyvällä halulla jättäen jälkeensä ihan järjettömät muruset, sotkut niin pakastimeen kuin jääkappiinkin tai pöydille ja lattioille mikä taas aiheutti minulle lisää työtä juhlapäivän aamuna imuroinnin ja pintojen siistimisen muodossa, ihan kuin muutenkin olisi ollut kädet täynnä lastenhoidon lisäksi hommaa ja tekemistä. Ja

sitten kahvipöydässä piti niin hymyillä vieraille, nyökytellä ja olla kohtelias enkä saanut osallistua keskusteluun, mikäli aihe ei ollut toisen mieleen. Ja yleensähän se ei ollut, jos en tiennyt niin vieraiden lähdettyä sain nopeasti tietää huudon kera, siitä mitä saan sanoa ja mitä en saa sanoa.