Omalle kohdalle tämä korona-aika ei ole tuonut muutoksia elämään. Olen elänyt erityksissä jo ennen tätäkin oikeastaan koko ikäni. Sosiaalisia kontakteja on olematon määrä ollut aina ja olen sopeutunut.

Näin pienen kuvan netissä, jossa joku oli kirjoittanut, että on elänyt ilman sosiaalisia kontakteja jo ennen koronaakin ja nyt voi eräätkin ihmiset kokea arkea ja elää elämäänsä ilman sitä totuttua luksusta, joka siis on monille arkea, yksinäisyys.

Kaikkeen tottuu, kun aikansa elää, sanonta, joka on kulkenut mukanani aina. Terapeuttini on asiasta toista mieltä, hänen mielestään näin ei saisi ajatella tai olla. Vaan, kun ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin sopeutua siihen mitä on, vallitsevaan tilaan ja unohtaa, että asiat voisi olla paremminkin.

Se, että asiat voisivat olla paremmin, on kuin jotakin utopiaa ja itse en ole koskaan tykännyt haaveilemisesta, koska se niin aiheuttaa pettymystä lisää. Haaveet eivät toteudu, unelmat tappavat senkin vähän, mitä jäljellä on. On parempi elää tietoisena siitä, mihin rahkeet riittävät ja mihin eivät ja tyytyä osaansa, vaikka sen joutuukin ihan jokainen päivä käymään lävitse uudelleen ja uudelleen.

Viikko sitten haaveilin, että pienen pihan saisin laitettua viihtyisäksi, ja nyt todellisuus tuli vastaan. Se on mahdotonta, ei onnistu. En kykene yksin, ja miesystävästä ei ole siihenkään hommaan auttamaan. Rahalla saisi sitä ja tätä ja kun ei ole varaa edes ruokaan, niin hankipa nyt jotakin viihdykettä pihalle. Turhaa ajanhaaskausta siis koko idea. Sisällä neljän seinän on ahdistuttava koko tuleva kesä, ja kun sisus alkaa kyllästyttämään, nekin vähäiset pienet haaveet kodin sisällä on jääneet toteuttamatta ainaisen rahapulan vuoksi...

Sitten menen haukkaamaan happea parvekkeelle, linnut laulavat ja mieli alkaa tehdä tepposiaan, miten onnistun kiertämään tuon rahanpuutteen, miten voin toteuttaa ideat ja aatokset ilman rahaa. Näin olen pääosin joutunut koko elämäni elämään lukuunottamatta niitä vuosia avioliitossa, kun tuo puoli oli kunnossa sen hetken...

Muistin viimeyön, nukuin ikkuna auki kuunnellen luonnon herääviä ääniä ja linnunlaulua. Siinä on oma lohtuni ikäville mietteilleni, jotka karisevat pois ja unohdan jälleen hetkeksi arjen asiat, joiden kanssa kamppailen päivästä toiseen. Pieni hetki, jolloin unohdan todellisuuden, raadollisuuden. Pieni hetki toivoa, kunnes jälleen realiteetit palaavat ja ymmärrän, ettei ole mahdollista yhtään mikään. Kierrän siis kehää ajatuksissani ja ulos ei ole pääsyä niistä, vaikka kuinka yrittäisin tehdä toisin, toimia toisin ja ajatella toisin, mikään ei muutu kuitenkaan.

Kohta taas viikko siis työviikko ohi, huh. Selkä tuli taas kipeäksi ja olen yrittänyt raahustaa töissä sen miten pystyn. Kipu säteilee jo nilkkaan ja jokainen puutuminen raajoissa saa miettimään, mikä nyt on selässä vialla. Kävely saa kivun siedettäväksi, kun pysyy liikkeellä. Tässä maailmantilanteessa saa fysioterapiat unohtaa, samoin lääkäriin meno on kovin korkean kynnyksen takana, joten yritän pärjätä.

Töissä ahdisti tänään jotenkin erityisen paljon, jokin tilanne sen jälleen laukaisi ja välttelin loppupäivän muita ihmisiä, oma väsymys ja selkäkipu myös tekivät minussa tehtäviään ja en todella kyennyt olemaan toisten seurassa. Jälleen yksin kesken työpäivän huomasin miettiväni, mikä minussa on vikana? Mietin tulevaa, sitä kuinka olisi kaikesta huolimatta mukava jatkaa samassa työpaikassa, väistyisi se epävarmuus kaikinpuolin ja totesin itsekseni, etten ole kuitenkaan edes tuon työpaikan arvoinen.

Olen yrittänyt olla katkeroitumatta omasta menneisyydestäni, siltikin nämä hetket vievät joskus voiton ja voisin huutaa suoraa kurkkua kaikkea sitä, mitä olen menettänyt. Useinkin vieläkin tuntuu, että räpiköin ihan turhaan vastavirtaan, en vieläkään ole löytänyt omaa paikkaani yhtään missään, muualla kuin siis kodissani. Olen pudonnut pois kaikesta siitä, mihin toisilla on mahdollisuudet, olen joutunut luopumaan kaikesta siitä, mitä minulla joskus oli, olmasta selkänahasta revittynä ja nytkin tällä hetkellä joku muu nauttii niistä asioista.

En saa edes sitä vähää. mistä kykenen tällä hetkellä haaveilemaan, en. En saa edes sitä yhtä pientä vaatekaappia kotiini, jotta minullakin olisi paikka, johon laittaa vaatteeni. Tämä pieni kaappi toimisi myös tilanjakana olohuoneen ja sänkyni välissä, en siis saa edes omaa tilaa koskaan. Minulla ei ole koskaan enää mahdollisuutta vaikuttaa kotini pintoihin, ei sisustukseen ei yhtään mihinkään. On vain siedettävä kaikkea mitä joku muu on päättänyt ja nähnyt hyväksi.

Jos olisi se työpaikka, jos olisi sitä tai tätä, mutta kun ei ole ja ei tule. Ajatus masentaa ihan suunnattomasti ja vie voimia. Työni päättyy määrä-aikana ja tulevaisuudesta ei ole jälleen mitään tietoa, ei mitään ajatusta. Tyhjän päälle ei ole kiva pudota ja voimavaroja ei ole siihen, että alkaisin etsimällä etsiä työtä, kun sellaista ei ole. Lisäkseni paljon muitakin määrä-aikaisia ihmisiä kärkkymässä samoja töitä ja tiedän, että kuka muu tahansa on sellainen, joka ansaitsee paikkansa, vaan minä en. Joten on ihan turhaa edes lähteä hakemaan, kun pettymyksiä on muutoinkin tarpeeksi harva se päivä. En ole soveltuva työyhteisöön, en minkäänlaiseen, se on nähty jakoettu nyt ja joudun toteamaan jälleen sen saman, minkä olen tiennyt aina, en kelpaa ihmisten pariin, en ole sosiaalinen ja pidettävä ihminen mitenkään päin. Minussa on jokin, joka saa ihmiset karttamaan minua riippumatta siitä, yritänkö itse vältellä vaiko en. Enkä todellakaan jaksa enää opetella tai yrittää etsiä itsestäni vikaa, kun muuta ei ole kuin vikaa ilmeisesti.