Väsymyksestä ja kehon jumista huolimatta tänään on ihan pakko saada tehtyä rästiin jääneitä hommia, koska lapset. Illalla jaksoin motkottaa eräälle, joka täällä suurimman kaaoksen tekeekin, että siivoaisi edes ne omat sotkunsa, jos ja kun jotain tekee, sotkee pahemmin kuin lapset konsanaan ja ei edes näe aiheuttamiaan siivoja. Olen niin kyllästynyt kulkemaan rätti kädessä toisen perässä ja itse en siis kestä yhtään sotkuja.

Kyllä itsestäni olisi mukavaa yllättyä joskus positiivisesti ja tulla vaikka keittiöön, joka olisi samannäköinen kuin hetkeä aiemmin sieltä poistuessani, vaan yleensä tullessani keittiöön, siellä on eräs sitten jo ehtinyt sotkea ja jättää kamalan sotkun jälkeensä. Raivostuttavaa tosiaan.

Hieman pelkään seuraavaa viikkoa tämän väsymyksen kanssa, töissä ensin ja sitten kotona lasten kanssa. Mistä löytyisi se ihmelääke tähän olotilaan? Mikään määrä unta ei auta ja väsyn jo ihan pienestäkin toiminnasta niin, että pienet unet kesken hommien on pakko ottaa. Normaaliahan tuollainen ei ole ja lääkäriin olen kylläkin menossa, vaan jos vanhat jutut pitää paikkaansa, niin väsymiseen ei kiinnitä mitään huomiota, ohittaa sen olankohautuksella. Omaa vikaa on myös se, kun olo paranee niin jätän lääkkeen pois, en siis enää muista sitä syödä ja kyseenalaistan itse oman voinnin.

Niskasta itseä kiinni ja pikkuhiljaa yksi asia kerrallaan alta pois, kuten talvivaatteiden pesu ja kaappiin seuraavaa kautta varten odottamaan. Pyykkiä on muutama koneellinen sekä pihatöitä olisi, mutta pihatyöt jäävät väistämättä odottamaan sitä hetkeä, kun jaksan paremmin heilua haravan varressa.

Parvekkeen tekeminen viihtyisäksi on ottanut yhden askeleen eteenpäin, edullisesti löytyi se haaveiltu istumakeinu ja vielä pitäisi siis miettiä kukkia ja vähän jotakin väriä kalusteisiin tekstiilien muodossa ja sen semmoista...

Neljättä viikkoa väsy jatkuu, toiset toivottelevat hauskaa vappua, meillä se menee munkin paistossa simaa juoden ilman yhtäkään rekvisiittaa, en siis tänä vuonna hankkinut ilmapalloja tai muuta krääsää ja töissä vähän ärsytti se teennäinen mukailo. Ärsytti kyllä moni muukin asia, mutta jääköön työjutut sinne. 

Tähän kotiin on ilmestynyt ihan uusi (vanha) persoona, sellainen joka väittää vastaan, ei usko kun sanotaan ja väittää vielä vähän vastaan ja kun lyön argumentit pöytään, tämä suuttuu ja osoittaa mieltään kovin radikaalilla tavalla hyvin lapsellisesti, aikuinen mies, siis tämä niin sanottu miesystäväni, jolla on jo ihan muut lempinimet, kuten mielessäni ajattelen häntä luuskana, vanhana hyödyttömänä konina, joka odottaa sitä viimeistä tuomiotaan. Olen itse niin kypsä jo tähän olemattomaan kaikkeen, ja kuten olen miljoona kertaa jo todennut, ei suhteesta voi tulla suhdetta, jos siihen ei sitoudu kaksi tosissaan. Ja ennenkaikkea, en jaksa mainita enää kertaakaan siitä, miten tämä pikkupoika sotkee ja ei osaa siivota jälkiänsä, ei vaikka olen vieressä sanomassa, kuinka asia hoidetaan. Ei hän sotkenut, ei. Olin juuri siistinyt pinnat ja hän tuli keittiöön tekemään leipiään, murusti kahdet pinnat ja olen pyytänyt häntä käytttämään leipälautasta, ettei aina muruset leviä pitkin poikin. Muistutin häntä asiasta, kun oli heittänyt leivät kolmannelle pinnalle eli ruokapöydälle, huomautin asiasta siis kolmanteen kertaan ja samalla hän oli lämmittämässä ruokaansa mikrossa kun kävimme ikuista minun yksinpuhelua hänen tavoistaan pyytäen samalla siistimään jälkensä eli pyyhkimään muruset ja muut sotkut pois, koska olin juuri ne pessyt pinnoilta pois ja hän tapansa mukaan siirtäisi asian tekemisen tulevaan eli ei koskaan tapahtuvaksi. Kilahdin hienoisesti ja sen seurauksena tämä lapsellinen vanha mies kippasi ruokansa roskiin jailmoitti, ettei syö niin ei tule sotkua. Ajatella, hän siis on valmis olemaan syömättä, muttei ole valmis siivoamaan omia jälkiään, mitä ihan itse tekee vaan mieluummin aiheutti lisää sotkua ja kiukutteli lapsellisesti. Sitten hän aloitti mykkäkoulun ja minä tarjosin hänelle apua hänen tavaroidensa pakkaamisessa, koska näytti siltä, että hän kilahtaa ihan sillä istumalla, on sen pari kertaa tehnyt tässä yhteisen taipaleemme aikana. Ajattelin helpottaa hänen taakkaansa muttei se nyt kelvannutkaan, istua mökötti parvekkeella ja mukamas hoiteli työasioita puhelimessa puhuen- ja sitten avasikin telkkarin ja viidessä minuutissa kuorsaus käynnissä, joka on nyt jatkunut neljä tuntia sohvalla. Olkoon siinä, en viitsi tyrkkiä siirtymään sänkyynkään, saanpahan oman tilani omassa sängyssäni.

Ahdistaa, koska ei tämä elo tuollaisen lapsellisen ihmisen kanssa ole elämää, mitä toivon. Miksi tyydyn paskaan, jos on muutakin olemassa? Siinäpä se. Minulla ei ole näkemystä elämästä, muunlaisesta ollenkaan. Hän on kovin yrittänyt juurruttaa itsensä tähän elämään, ilman että antaisi kuitenkaan mitään ja minä olen sen sallinut.

Kaipaan parempaa, kuin mitä nyt elän ainakin ihmissuhteissa, tässä yhdessä ihmissuhteessa. Tässä olemattomassa suhteessa, joka ei toimi enää mitenkään päin. En kykene enää edes katsomaan silmiin häntä, niin paljon tunnen häntä kohtaan suoranaista halveksuntaa, en arvosta häntä enää ollenkaan, koska hän on ihan omilla puheillaan, teoillaan vienyt sen vähäisenkin luottamuksen ja arvostuksen ja en kykene enää kohtelemaan häntä hyvin. En vain saata arvostaa tyhjiä lupauksia, tyhjää puhetta, joka ei merkitse mitään, joka ei johda mihinkään, muuhun kuin pettymyksiin.

Tänään välähti ajatus siitä, kuinka eläisin ilman tuota ihmistä, kuinka järjestäisin elämäni omineni, ja millaista sitten olisi? Ajatus jää hautumaan, jonain päivänä sitten otan sen ensimmäisen askeleen kohti eroa toisesta, ihan fyysisen. päätin jo, että pitököön hänkin tunkkinsa, kun sen aika joskus koittaa. Hän ei ole ollut valmis sitoutumaan minuun, joten miksi minun pitäisi kunnioittaa hänen toiveitaan, kun hän ei ole edes kuunnellut minun. Oikeastaan en tunne häntäkään ollenkaan, ja enää en tunne kovin positiivisia asioita ajatellessani häntä. Mielessäni nousee vain toive siitä, että saisin edes joskus kokea vielä rakkauden, voisin joskus kokea tasapainoisen ja normaalin parisuhteen?

Olen väsynyt monista syistä, en osannut itse edes ajatella, että uupuminen voisi johtua terapiassa käsitellyistä asioista, menneestä ja uskon, että suurin osa väsymisestä johtuukin juuri tuosta. Ja kun olen väsynyt, en jaksa edes sitä vähää kuormitusta, mikä tulee normaalisti työssä ja muussa elämässä. Ja palaan siihen vanhaan selviytymismalliin, eli unohdan edellisen päivän ja aloitan aina uudelleen joka aamu uuden sivun elämässä ja edellinen katkeaa. Sellainenkin väsyttää, kun asioita ei saa järjestykseen, ei muutosta, joka olisi tarpeen. Ilmoilla on pieniä kriisejä joka elämänalueella ja en jaksa edes ajatella niitä, niin väsynyt olen ja unohdan jälleen itseni, toimin kuten olen toiminut koko elämäni unohtaen omat tarpeeni ja siitäkin tulee hyvin epämääräinen ikävä olo.

Suru nousee ajoittain, suru kaikesta siitä mitä olen joutunut kokemaan, mitä olen menettänyt ja mitä en ole saanut kokea. Yritän olla myötätuntoinen, yritän ajatella jotakin muuta ja ikävä tunne jää häiritsemään jonnekin taka-alalle. Mietin tänään, miltä tuntuisi olla osa sukua, osa jotakin sukua, johon tuntisi kuuluvansa. Minulta on katkenneet kaikki yhteydet omaan sukuuni, jopa sisaruksiin. Ja syynä ei ole tämä vallitseva korona, vaan kaikenkattava yksinäisyys, jonka alkuperää voin jäljittää sinne avioliittoon ja seurustelun ensimmäisiin vuosiin. Katselin erästä musiikkivideota, siinä esittäjä muistutti kovin yhtä sisaruksistani ja tulin kovin surulliseksi, koska emme ole tekemisissä. Ilahdun kovin aina, kun tapaamme, kerran, pari vuodessa, jos edes sitäkään ja olen kiitollinen niistä pienistä hetkistä hänen kanssaan tuolloin. Mirtin muita sisaruksiani, ja totean, antaa olla. Olen aikani yrittänyt, minulla ei ole mitään voimavaroja enää heihin.

Omat ajatukseni ja tunteeni saavat minut masentumaan, kun totean aina vain uudelleen sen kaiken, menetyksen määrän elämässä. Se saatanallinen suhde lasten isän kanssa on tuhonnut koko elämäni, ihan kaiken. Ja nyt minulla ei ole mitään, ei kerrassaan mitään.

Kiitollinen olen siitä, kuinka olen saanut pitää lapseni elämässäni, sekään ei ole onnistunut ilman valtavaa taistelua ja hammastenkiristystä ja olen monesti ollut lähellä luovuttaa oman jaksamiseni takia. Onneksi lapset ovat silloin itse pitäneet huolen, siitä että minulla on ollut syy jätkaa tätä loputonta suon tarpomista. Lapset, he ovat ainoa syy elossa pysymiselleni, ilman heitä en olisi enää tässä. He ovat kaikkeni, ja näissä mietteissä siis vappuni vietän, yksinäisyydessä, kaivaten toista ihmistä, jonka kanssa voisin kokea iloa, yhteenkuuluvuutta, rakkautta, jotakin hyvää ja tiedän, ettei toiveeni tule koskaan toteutumaan. Olen nämäkin ajatukset jo lapsuudesta asti haudannut, todennut, etten ole ansainnut mitään hyvää elämääni, onni, ilo ja kaikki se hyvä kuuluvat kaikille muille, vaan ei minulle.

Olen järkyttynyt ja henkinen tasapainoni järkkyi tämän päiväisestä, tuon ns. miesystävän käytöksestä ja reagoimisesta siihen, että pyydän häntä toimimaan kuten aikuiset toimivat. Puhuin hänelle asiallisesti, rauhallisesti ja nätisti ja hän sanoo minun huutaneen, väärä syytös ja sekin jo itsessään saa minut pois tolaltani, kuuntelin tuollaisia samanlaisia vääryyksiä jo aikani ihan tarpeeksi ja tiedän kyllä, milloin huudan, milloin en. Ja tänään en ole huutanut. Tämänpäiväinen tilanne aiheutti minussa sitä samanlaista pelkoa, mitä koin aikanaan avioliitossa, aikuisen ihmisen kiukuttelu on jotakin uskomatonta kuten sekin, ettei toinen edes halua näköjään pitää kiinni, siitä mitä olemme sopineet aiemmin.