Epätietoisuus on jotakin hirveää ja se, ettei voi kysyä keneltään mitään. Kun ei saa vastauksia omiin pohdintoihin. Väläyttelen mielessäni erilaisia vaihto-ehtoja oman työsuhteeni jatkosta, ei ole periaatteessa mitään mieltä jatkaa työssä, jossa työtä ei yksinkertaisesti ole. Olenhan vain määrä-aikainen työntekijä ja työt on turvattava vakituisille tekijöille ainakin, joten koen turhauttavaa oloa juuri nyt. Samoin ajatus siitä, että olen työssä ylimääräinen ihminen, jonka ei pitäisi olla paikalla juuri nyt, on kamala tunne.

Työnkuvan muutos ei houkuttele, päinvastoin se saa omiin ajatuksiin vaihtoehtoisesti mielikuvan itseni irtisanomisesta, koska sitä en toivonut, en halunnut ja olen siitä pyrkinyt kaikin keinoin pois ja tämä nykyinen hommani on ollut ihan passeli vaihtoehto.

Ehkäpä ahdistukseni helpottaa päästyäni työmaalle? Tai sitten se lisääntyy? En tiedä, en tiedä juuri nyt mitään ja se on kamalaa. Vaikka kuinka yritän houkutella hyviä ajatuksia, etsiä positiivista puolta, en taida löytää nyt yhtään semmoista kantavaa ajatusta tähän hetkeen. Ajatus on vain pois, pois tilanteesta, johon vähän niinkuin väkisinkin joudun.

Olen aamun valmistautunut lähtemään työhön, kuten aina ennenkin. Ainoa ero on vain, etten tosiaan tiedä mitä tuleman pitää, mikä on tehtäväni tässä muuttuneessa tilanteessa ja ylipäänsä, onko minun työpanostani otettu ollenkaan huomioon, vai saanko tosiaankin kokea olevani vain ylimääräinen rasite yhteisössä? Toivon, ettei niin olisi.

Mutta mitä sitten, en osaa kuvitella kovin positiivistakaan suhtautumista, koska kokemukseni ovat olleet mitä ovat olleet ja siihen pohjautuen pelkään pahinta, ja se tunne mikä itsessäni noussee, on sietämätöntä kestää.

Jotain positiivista sentään, jonka unohdan koko ajan. Tilaus on matkalla, saan sen pienen työvälineeni kotiin ja sitten eikun hihat heilumaan vapaalla. Se varmaankin parasta terapiaa tähän hetkeen, saa jotain ihan muuta ajateltavaa. Kotona on paljon tehtävää, mikäli olisi täydellinen pakko linnoittautua neljän seinän sisälle. Ja johan tässä on toistakymmentä vuotta eletty lähes eristyksissä, niin eipä oma elämä siitä kovin paljoa muutu. Omat sosiaaliset kontaktit, kun niitä ei ole ollut kovinkaan paljoa tähänkään asti.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muutama päivä työtä takana ja omat ahdistukseni olen saanut heittää sivuun toistaiseksi. Enemmän joudun miettiä päivisin sitä, kuinka omat lapseni saavat etäopintonsa yksinään suoritetuksi. Kokemuksen kautta, hyvinhän se on näyttänyt sujuvan tuo etäopiskelukin.